"Kattokaapas tätä linkkua, kirkkoherra, miten se potkii — hitto hänet vieköön … Tehän tuotte hänet kotiin trilloill'."
"Niin, Randal Alston on lainannut minulle tammansa."
"Oh, mitkä juhlat siitä syntyvätkään! — Täytyy olla porsaankyljyksiä, lammaskotletteja ja piirakoita ja pudinkia, eikö vain? — Pitäkääpäs tuosta koivesta, kirkkoherra, että saan tämän mustaposken villityn rinnan ja vattanaluksen puhtaaksi… Tuleeko rouva myöskin kotiin?"
"Ei, Reuben. Rouva Ritson on mennyt sinne, mistä tulikin."
"Jaa, jaa, sehän on aivan luonnollist' kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunnu. Pysy paikoillas … hiljaa nyt… tahroks' toisen näpsäyksen, häh? … Ja nuori rouva Greta — tuleeko hänest' rouva nyt?"
"Luonnollisesti hän tulee Ghylliin miehensä kanssa, Reuben."
"Jumala häntä siunakkoon! Eikä tääll' ole ollukkaan onnea sen jälkeen kuin Paul sen jätti — ja kaikki on menny nurin päin … Noh, nyt se on keritty — taluta se pois, Natt-ukkoseni, ja hitto sen vieköön."
Iltapäivällä oli vielä kerran kerääntynyt tungokseen asti miehiä, naisia ja lapsia Keswickin vanhan kaupungintalon edustalle. He nauroivat, ilakoivat ja lauloivat. Äkkiä lensi ovi auki, ja kaksi miestä astui ulos. Toinen oli Paul Ritson, ei enää vangin puvussa, ja toinen oli kirkkoherra Christian. Ihmiset tervehtivät heitä voimakkaasti hurraten, nostivat heidät rattaille, päästivät hevosen irti, ja nuoret miehet hyökkäsivät kilvan aisoihin. Sitten he lähtivät tavattomalla riemulla halki kaupungin kylätielle, ja pölypilvet kohosivat heidän jäljessänsä.
He kääntyivät laakson läntistä reunaa kulkevalle tielle, ja kun he matkasivat metsän läpi, näkivät he vanhan miehen, jonka vartalo oli hyvin kumara, vajuttelevan savuavaa hiilihautaa. Hän pysähtyi ja oikaisten itseänsä, rautakanki kädessänsä, kohotti raskaan katseensa äänekkääseen ja meluisaan joukkoon. Kärryt kiisivät ohi meluineen, hurraahuutoineen ja nauruineen, ja vanha mies kääntyi äänettömänä jatkamaan työtänsä.
Kun he lähestyivät pappilaa, Paul hyppäsi alas rattailta sitä työntävien miesten päiden yli ja hyökkäsi taloon sisään. Siellä oli joku, joka häntä odotti, ja sinä hetkenä odottaja sulkeutui hänen lujaan syleilyynsä. "Vihdoinkin!" kuiskasi Paul. Gretan sydän tulvi yli äyräidensä, hän painoi nuoren kauniin päänsä odotetun rinnalle ja itki suloisia kyyneleitä.