Pienien väliaikojen perästä, jotka tulivat yhä lyhyemmiksi, ja vakavin ilmein, jotka lopulta tulivat tuskaisiksi, rouva Ritson kurkisti ovesta yhä sakenevaan ilmaan. Nuoret olivat syventyneet liiaksi omaan elämäänsä huomatakseen hänen levottomuuttansa, ennenkuin hän avasi vaatekaapin ja otettuaan sieltä kuivia flanelleja asetti ne lämpenemään.
"Älä ole levoton, äiti", sanoi Paul. "Hän on pian täällä. Hänen täytyy kiertää Kaaliharjun kautta ja matka on pitkä, tiedäthän."
"Illallisen aika on ollut jo tunti sitten", sanoi rouva Ritson luoden katseensa vanhaan seinäkelloon, joka harvakseen naksutti suuren nojatuolin takana. "Alkaa uudestaan sataa, kuunnelkaa!" Kuului sadepisarani rapina akkunoihin. "Jos hän on nyt matkalla, hän kastuu ihan likomäräksi."
"Minä toivon, että olisin mennyt hänen sijastansa", sanoi Paul Gretaan kääntyen. "Kastuminen on hänelle näihin aikoihin vaarallista. Toisin oli ennen, jolloin hän saattoi päiväkausia kahlata vedessä ja vesi- ja lumisateessa."
Ukkosen isku pani koko huoneen vapisemaan. Akkunat helisivät, ja tuli juuri sytytetyssä pöytälampussa lepatti ja näytti punaiselta.
"Herra varjelkoon, millainen yö! Oliko se ukkosen isku?" sanoi rouva
Ritson rientäen ovelle ja avaten sen taas.
"Älä ole levoton, äiti", kertasi Paul. "Tule sisään. Isä on täällä pian, ja jos hän kastuu, ei sitä nyt voi auttaa."
Paul oli keskeyttänyt viehättävän keskustelun Gretan kanssa lohdutellakseen äitiänsä. Alkaen kertoa kilpailustaan hän karkoittikin toisen levottomuuden yhtä paljon rauhallisella käytöksellään kuin sanoillaankin.
"John Proudfoot otti minua noin ja koetti saada minut kenttään, mutta minä sain lujan otteen — ja hei — hän oli hartiat maassa!"
Ulko-ovelta kuului hätäinen naputus. Samassa se avautui ja aukkoon ilmestyi kalmankalpeat kasvot.