"Ei väliä!" hän sanoi, — "ei väliä! Minulta ei nyt jää mitään enkä karota mitään. Siinä on lohtua kaikissa tapauksissa! Ha, ha, ha! Mutta minun syrämeni pakahtuu. Olette oikeassa, herra Ritson; tämä on roistojen työtä."
Vanhan miehen silmät vilkkuivat levottomasti.
"Oman vanhan isänsä", hän mutisi, "onnettoman vanhan isänsä, joka häntä rakasti ja jonka sydän on murtunut — hän jätti. Ei väliä; ei minulta nyt ketään jälkeen jää — ha, ha, ha!"
Hän koetti reippaasti lähteä kävelemään tiehensä, aavemainen hymy kyyneleisillä kasvoillaan, mutta hän horjahti ja kaatui tiedotonna Paulin avoimeen syliin. He avasivat hänen kauluksensa ja valelivat vedellä hänen otsaansa.
Juuri sinä hetkenä astui Hugh Ritson telttaan ja saavuttuaan joukkoon katseli painuneitten päitten yli murtunutta isää, joka lepäsi hänen veljensä käsivarsilla.
Paulin huulet vapisivat ja hänen voimakas otsansa vetäytyi ryppyihin.
"Kukapa tietää, ehkäpä se roisto on täällä nyt", hän sanoi, ja hänen katseensa kiersi miehestä mieheen. "Jos hän on täällä, katsokoon nyt säälimätöntä tekoansa ja seuratkoon tämä näky häntä hänen kuolinpäiväänsä asti!"
Tänä hetkenä Hugh Ritsonin kasvoilla tapahtui kauhea muutos. Nyt avasi vanhuskin silmänsä tullen tuntoihinsa, ja Hugh polvistui hänen eteensä ja kohotti vesilasin hänen huulilleen.
VIII LUKU.
Iloinen valkea oli juuri kuumentanut muutaman Ritsonien ikivanhan huoneen takan hohtavan kuumaksi ja rouva Ritson seisoi sen edessä paistaen kaurakakkuja "muotissa". Pöytään oli illalliseksi tuotu lihaa, olutta, maitoa ja ohraleipää. Etäisimmässä akkunan syvennyksessä istuivat Paul Ritson ja Greta Lowther.