"Jumalan kiitos, Jumalan olkoon kiitos iankaikkisesta iankaikkiseen!
Minä menen hänen luokseen."
"Hän on tunnotonna — hengittää — muuta ei."
Rouva Ritson Paulin ja Gretan saattamana astui huoneeseen, johon loukkaantunut mies oli viety. Hän lepäsi vuoteessaan vaatteet yllä juuri sellaisena kuin hän oli ollut vahingon tapahtuessa. Hänen otsaansa valeltiin vedellä ja pantiin iilimatoja hänen ohimoillensa. Hän hengitti raskaasti, mutta ei näyttänyt mitään merkkejä tuntoihinsa tulemisesta.
Paul istui isänsä vuoteen reunalla kasvot käsiin painuneena. Hänen mieleensä muistui eräs poikavuosien päivä, jolloin isä tahtoi nostaa hänet ponyn paljaaseen selkään annettuaan tämän ponyn hänelle syntymäpäivälahjaksi. Olisiko mahdollista, että nyt olisi tullut loppu?
Hän nousi ylös ja vei Gretan ulos huoneesta.
"Tämä murheitten talo ei ole sovelias sinulle", hän sanoi. "Myrsky on asettunut; sinun täytyy jättää meidät. Natt voi panna hevosen valjaihin ja saattaa sinut kotiin."
"Minä en tahdo mennä", sanoi Greta, "tämä talo on oleva tämän yötä minun kotini. Älä lähetä minua pois luotasi, Paul. Sinua on onnettomuus kohdannut, ja minä tahdon jäädä sinun luoksesi."
"Sinä et voi tehdä mitään hyvää, mutta voit kuitenkin tuottaa jotakin harmia."
Rouva Ritson tuli huoneesta.
"Missä on herra Bonnithorne?" hän kysyi. "Hänen piti olla täällä kello kahdeksan. Isäsi voi tulla tuntoihinsa."