"Asianajaja ei voi ollenkaan häntä auttaa."
"Jos hänen täytyy jättää meidät, ehkäpä Jumala sallii hänen tulla edes hetkeksi tuntoihinsa."
"Ehkäpä, että hän tuntisi meidät — sanoisi meille jäähyväisiksi jonkun sanan."
"Toivon sitä muusta syystä — muusta kauheasta syystä."
"Sinä ajattelet testamenttia. Jätä se. Tule, äiti — ja Greta, tule sinäkin — menkäämme takaisin."
Puoli tuntia myöhemmin talo oli äänetön kuin ruumishuone. Hillityin äänin ja varpaillaan sipsuttaen naispalvelijat liikkuivat siinä huoneessa, jossa lepäsi kuoleva mies. Työmiehet istuivat keittiössä ja keskustelivat kuiskaavin äänin.
Myrsky oli asettunut. Tähti toisensa perästä tuikahti kiitävien pilvien läpi, ja kuu loi hopeaista valoaan pilviin, jotka omituisina möhkäleinä kiisivät määrättömiä ratojaan.
Hugh Ritson istui yksin vanhassa salissa, jossa nyt kenenkään läsnäolo ei häntä häirinnyt. Hänen kasvonsa lepäsivät käsissä ja kyynärpäänsä nojasivat polviin. Hänen silmissään välähteli outo loiste. Siinä ei ilmennyt surua eikä tuskaa, vaan huolta, levottomuutta ja epävarmuutta. Uudestaan ja uudestaan hän näytti heräävän syvistä mietteistä, ja hillitty huudahdus pääsi silloin tällöin hänen huuliltansa. Hän kävi muutamia kertoja edestakaisin yli lattian ja istahti taas.
Eräs palvelija kulki huoneen läpi varpaillansa. Hugh kohotti päänsä.
"Kuinka teidän sairaanne nyt voi?" hän kysyi hiljaa.