"Ainoastaan hengittää, ei muuta, herra, ei ole tullut tuntoihinsa."
Hugh nousi hitaasti ylös. Suuri peili oli hänen vastassaan olevalla seinällä. Hän katsoi siihen mitään tajuamatta. Hänen ajatuksensa askartelivat muualla, mutta vihdoin selvä tajunta välähti hänen sielussaan ja ensimmäinen, mikä hänelle selvisi, oli hänen oma kuvansa. Mutta kasvojen ilme oli valoisa, tyytyväinen, niinkuin niillä olisi leikkinyt aavemainen hymy. Hän kääntyi kärsimättömästi pois koko peilistä.
Uudestaan istuutuen hän koetti hillitä itseänsä. Hän tutki kohta kohdalta tilannetta. Hän ajatteli, mitä asianajaja oli sanonut Lowtherin hylätystä vaimosta ja hänen pojastaan. Sitten hän otti povitaskustaan esille herra Bonnithornen antaman medaljongin ja tutki sitä pitkään ja vakavasti.
Tulos näytti tuottavan hänelle hirveää tyydytystä. Nyt ei voinut olla epäilystä, mitä merkitsi aavemainen hymy, joka leikki hänen kasvoillansa.
Salin nurkassa oli korkea, vanhanaikainen kello. Se löi kahdeksan. Hitaat, kirkkaat lyönnit kaikuivat repivinä äänettömässä huoneessa ja tuntui kuin ne olisivat häirinneet koko talon hiljaisuutta. Tunti palautti mietiskelevän miehen todellisuuteen. Kello kahdeksan herra Bonnithorne oli luvannut tulla laatimaan testamenttia.
Hugh Ritson soitti kevyesti kelloa, joka oli pöydällä. Eräs palvelija astui huoneeseen.
"Kutsu Natt minun luokseni", sanoi Hugh.
Hetkistä myöhemmin tallimies tallusti saliin. Hän oli paksurakenteinen, lyhytkaulainen nuorukainen, jonka kasvot olivat pyöreät ja silmäluomet peittivät viekkaan silmäparin, niin että vain kapea rako jäi näkyviin. Ensi silmäyksellä olisi voinut sanoa, että vekkuli oli vain puoliksi valveilla, mutta toinen silmäys olisi selittänyt, ettei hän koskaan nukkunut.
Vastaanottaessaan Hugh näytti osoittavan hänelle erikoista ystävyyttä.
"Ah, Natt, tule tänne — lähemmäksi."