Greta oli lakkaamatta katsellut Hughia.
"Minä menen", hän sanoi päättävästi.
"Mahdotonta", sanoi Paul. "Yö on pimeä ja tie märkä ja ikävä."
"Minä menen siitä huolimatta", sanoi Greta varmasti.
"Jumala sinua siunatkoon, rakkaani, ja suojelkoon sinua aina", sanoi Paul ja auttaen vaippaa hänen olalleen hän kuiskasi: "Sellaisesta aineesta on oikea englantilainen nainen tehty."
Hän avasi oven ja astui Gretan rinnalla yli pihan. Yöilma oli selvä ja viileä, tähdet loistivat, puut huokailivat, kaukaiset kosket saatuaan lisävettä kohisivat, ja linnut oksilla visersivät iltalaulujansa. Myrsky oli asettunut, mutta sen tuhoama elämä oli sammumaisillaan hiljaisessa sisähuoneessa.
"Turvallista matkaa sinulle, rakas tyttöni, ja palaa pian", kuiskasi
Paul, ja seuraavana hetkenä Greta oli kadonnut pimeään.
Tullessaan sisään Paul huomasi, että hänen veljensä oli menossa sairaan huoneeseen. Paul aikoi seurata häntä, kun hänen äitinsä, joka oli kävellyt edestakaisin huoneessa vielä kiihtyneempänä kuin ennen, pysäytti hänet. Hän kääntyi ympäri tullen äitinsä luo ja huomaten samalla, että Hugh oli pysähtynyt kynnykselle ja katseli heitä terävästi.
Rouva Ritson tarttui hermostuneesti Paulin käteen. Hänen silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä ja kasvoilla oli villi, kiihoittunut ilme.
"Jumala olkoon kiitetty, että hän vihdoinkin on tunnoissaan!" hän sanoi.