Paul pudisti päätään, aivan kuin tuomiten äitinsä tunteita.
"Anna hänen kuolla rauhassa", hän sanoi, "anna hänen sielunsa tyynesti uinahtaa ikilepoon. Älä häiritse sitä nyt kaikella sillä, mitä hän jälkeensä jättää."
Rouva Ritson päästi hänen kätensä ja lyyhähti tuolille. Väristys kävi hänen lävitsensä. Paul katseli häntä hämmästyksen ja osanoton tuntein. Alkoi kuulua hiljaista nyyhkytystä. Paul kumartui äitinsä puoleen ja silitti hellästi hänen hiuksiansa.
"Tule, mennään sisään", kuiskasi Paul murtuneella äänellä.
Rouva Ritson nousi ja lankesi polvilleen. Itku oli asettunut, mutta silmät olivat vielä kyyneleiset ja ne hän kohotti taivasta kohden.
"Kaikkivoipa isä, anna minulle voimaa", hän sanoi melkein kuin tuska olisi hänet tukehduttanut ja sitten hän tyyntyneempänä nousi ylös.
Paul katseli häntä tullen yhä levottomammaksi. Tuossa oli jotakin vielä vakavampaa kuin se, mitä äsken oli tapahtunut. Hän tunsi rohkeutensa kokonaan lannistuvan, vaikk'ei hän oikeastaan tiennyt syytä siihen.
"Mitä sinä aiot, äiti?" hän kysyi tuskin tajuten omia sanojansa.
Rouva Ritson heittäytyi hänen kaulaansa.
"Enkö minä sanonut, että oli kauhea syy, jonka tähden isäsi aikoi tehdä testamentin?"