Paulin ääni tuntui pysähtyvän kurkkuun.
"Mikä se on, äiti?" hän kysyi hiljaa tuskin tajuten, mikä häntä oikeastaan peloitti.
"Jumala tietää, etten koskaan uneksinutkaan, että sinun täytyisi kuulla se minun huuliltani", sanoi rouva Ritson. "Paul, minun poikani, minun rakas lemmitty poikani, sinä pidät minua hyvänä äitinä ja puhtaana naisena. Minä en ole kumpaakaan. Minun täytyy tunnustaa kaikki — nyt — ja sinulle. Oi, kuinka sinun rakkautesi tahtookaan kääntyä pois minusta!"
Paulin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän tuijotti äitinsä silmiin melkein tajuttomana. Ei kuulunut muuta kuin kellon nakutus. Kaikki muu oli vaiennut. Vihdoin Paul virkkoi:
"Puhu, äiti! Koskeeko se jotenkin isääni?"
Rouva Ritson painoi kasvonsa poikansa rintaan. Ankara väristys kävi hänen lävitsensä ja hän nyyhkytti ääneen.
"Sinä et ole isäsi perijä", hän sanoi. "Sinä olit syntynyt ennen vihkimistä … mutta koetathan sinä olla vihaamatta minua … omaa äitiäsi? … Tahdothan koettaa … etkös tahdokin, Paul?"
Paulin ruumis tuntui kutistuvan kokoon. Hän koetti puhua, mutta kieli ei tahtonut totella.
"Tahdotko sinä sanoa, että minä olen — äpärä?" hän kysyi käheästi kuiskaten. Sanat tuntuivat lävistävän hänen äitinsä, niinkuin teroitettu nuoli. Hän painui lujemmin poikansa rintaan.
"Sääli minua ja rakasta minua vielä, vaikka minä olen rikkonut sinua vastaan Jumalan ja ihmisten edessä. Minä, jota maailma piti niin puhtaana, olen vain valkeaksi sivuttu hauta — häväisty nainen, joka häpäisee oman rakkaimman poikansa."