Pelästynyt ilme katosi. Mutta nyt näytti koko olento kamppailevan kuin kuoleman tuskassa.
"Mutta minä tiedän sen. Oi, Jumala!" hän huudahti ja lysähti kuin haavoitettu mies tuolille, jolta hänen äitinsä oli noussut.
Rouva Ritson kuivasi silmänsä. Omituinen tyyneys valtasi hänen olentonsa. Hänen äänensä muuttui voimakkaaksi. Hän laski kätensä poikansa käsiin, joihin tämän kasvot olivat hautautuneet.
"Paul", hän sanoi, "tämä ei ole ainoa hetki, jolloin tämä hairahdus on minulle tuskaa tuottanut. Kun sinä olit pienoinen lapsi etkä voinut tajuta äitisi erehdyksiä, minä lakkaamatta surin sitä häpeää, jonka tiesin kerran tuottavan sinulle tuskaa. Kun sinä sitten kasvoit suloiseksi leperteleväksi lapseksi, minä rukoilin ja toivoin, että Jumala katsoisi sinun viattomiin silmiisi ja antaisi meille molemmille armon."
Paul kohotti päänsä. Sinä hetkenä laupias Jumala lahjoitti hänelle kyynelten lievittävän lahjan. Hän katsoi kostein silmin hellästi äitiinsä.
"Paul", lisäsi äiti hiljaa ja tyynesti, "lupaa minulle yksi asia."
"Mikä se on?" kysyi Paul lämpimästi.
"Että jos sinun isäsi kuolee tekemättä testamenttia, jossa hän tunnustaa sinut pojakseen, sinä et koskaan ilmaise kenellekään tätä salaisuutta."
Paul nousi seisoalleen. "Mahdotonta. Sitä minä en voi luvata", hän sanoi.
"Miksi et?"