»Miehen, joka on antanut elämänsä työlle ihmiskunnan hyväksi», sanoi Davido Rossi, »on pakko luopua monesta — isästä, äidistä, vaimosta ja lapsista. Hänen täytyy sanoa pitkät jäähyväiset maalliselle rakkaudelle ja olla valmis tarpeen tullen vaikka kodittomana kulkijana vaeltamaan, tietäen edeltäkäsin, että hänen tiensä on oleva murheita tulvillaan.»
Elenan esiliinan kulma kohosi hänen silmäsopukkoihinsa, mutta vanha vaimo, joka otaksui keskusteluaineen vaihtuneen, nauroi ja sanoi:
»Sitä minä aina sanon Tomassolle, 'Tomasso', sanon minä, 'jos mies rupeaa poliisiksi, ei hänellä saa olla isää eikä äitiä eikä vaimoa eikä lasta — ei minkäänlaista hellyyttä.' Ja Tomasso sanoo, 'Francesca', sanoo hän, 'koko se herraparvi, jota sanotaan valtiomiehiksi, on juuri siviilipukuinen poliisijoukko, ja minä luulen, että he ovat vapauttaneet herra Rossin vain siksi, että sitä varmemmin voisivat houkutella hänet ansaan ja saada hänet kiinni toisen kerran.'»
»Mutta sinua, äiti, he eivät ainakaan ota kiinni, vai mitä?» huusi
Bruno.
»Eipä tietenkään! Minähän olen kuuro, Luojan kiitos, enkä voi kuulla heitä.»
»Se on mainio ominaisuus todistajalla! Annapas, kun kuulustelen sinua, äiti. Poliisi tekee aina aluksi kolme kysymystä naistodistajalle.»
»Mitä?»
»Kolme kysymystä», kirkui Bruno. »Mikä on nimesi ja isäsi nimi, kuinka vanha olet ja kuinka monta lasta sinulla on. No aloitetaanpa — kuinka vanha olet, äiti?»
»Francesca Maria fu Giuseppa», vastasi vanha vaimo.
»Erehdys — kuinka monta lasta sinulla on?»