»Kuusikymmentäseitsemän, teidän ylhäisyytenne.»
»Mainio todistaja!» huusi Bruno ja nauroi niin, että kyyneleet vierivät silmistä.
Samassa koputettiin taas ovelle.
»Minä, minä!» huusi poika ja marssi taas sauvoineen ovelle.
»Kuka siellä nyt on, Garibaldi—Mazzini—Washington? Ah— vanha John taasen!»
Vanha mies seisoi kynnyksellä. Hän oli yksi niitä, joita Davido Rossi avusti, iältään yhdeksänkymmen vuotias. Kaikki lapset olivat häneltä kuolleet, ja hän eli lastenlastensa luona, ollen niitä kurjia ihmisolentoja, jotka päivisin oleskelevat sisässä, mutta öisin lyhdyn valossa etsivät katuojista sikarinpätkiä.
»Tule toisen kerran, John! Äläkä luule kumminkaan Villa Borghesea saavasi», sanoi Bruno.
Mutta Davido Rossi ei antanut hänen poistua tyhjin käsin, ja vanhan miehen silmät säihkyivät kuin nuoren pojan hänen sanoessaan:
»Minä kuulin teidän puhuvan tänään piazzalla, herra! Hyvä puhe, mutta yhdestä olen pahoillani.»
»Mistä?» kysyi Bruno.