»Siitä, mitä herra sanoi Donna Romasta. Hän antoi mulle eilen puoli frangia — oikein seisahdutti vaununsa antaakseen sen.»
»Soo — oh — siitäkö syystä vain — — —» alkoi Bruno.
»Se on hyvä syy kyllä. Hyvää yötä, John!» sanoi Davido Rossi, ja
Giuseppe sulki oven.
»Oh, Donna Romalla on hyviä puolia, kuten kaikilla muillakin ihmisillä», sanoi Bruno.
»Olen pahoillani, että puhuin hänestä», sanoi Davido Rossi.
»Se on turhaa. Kyllä hän ansaitsi, mitä sai. En ole ollut kahta vuotta hänen atelieessaan oppimatta tuntemaan häntä.»
»Minä ajattelin miestä — ja jos olisin muistanut, että nainen saa kärsiä — — —»
»Hyh! Hänen täytyy tehdä pääsiäistunnustuksensa hiukan aikaisemmin — siinä kaikki.»
»Ellei hän olisi nauranut minun puhuessani —»
»Nyt erehdytte, herra. Ei se ollut Donna Roma, joka nauroi, vaan pikku prinsessa Bellini. Hän kurottaa aina kaulaansa ja kaakattaa kuin vanha hanhi. Ei pidä tehdä vääryyttä Donna Romalle. Hän on parempi kuin tuo toinen. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä? Hurmaavan kaunis! Hän seisoi keskellä parveketta — naisista on yhtä hauskaa istua parvekkeella kuin hevosesta on kurkistella portin yli — jos olisitte nähnyt hänet siellä, olisitte myöntänyt, että hän oli yhtä suloinen katsella kuin Eedenin omena, mutta hän on myöskin yhtä kavala kuin Niilin käärme.»