Päivällinen oli lopussa, ja poika tahtoi kuulla fonografia. Davido
Rossi meni noutamaan sitä toisesta huoneesta, ja Elena meni samalla
sinne sytyttämään tulta. Hän oli polvillaan uunin edessä, selin Davido
Rossiin, ja puhalteli puihin, mutta sanoi sitten värähtelevällä äänellä:
»Minä olen myöskin hiukan pahoillani siitä, jos uskallan sen sanoa. En voi uskoa, mitä he kertovat siitä neidistä, ja vaikka se olisi tottakin, niin emmehän tunne hänen historiaansa, vai mitä?»
»Ehkä olette oikeassa, sisar», sanoi Davido Rossi.
Kun hän palasi ruokasaliin fonografi muassaan, oli ruoka-astiat viety pois ja vanha isoäiti oli mennyt. Giuseppe oli asettanut tuolit kahteen riviin, selkämykset vastakkain ja joukko kävelykeppejä poikittain niiden yli. Se oli muka palatsikäytävä. Ja puettuna isänsä nurinpäin käännettyyn takkiin, niin että sen helakan punainen vuori loisti päällä päin, kulki hän juhlallisesti sauvoineen kapeassa käytävässä, ja Bruno nauroi vallan nääntyäkseen pojan juhlallisille askelille ja komealle puvulle.
»Liiasta naurusta sydän käy kipeäksi», huusi Elena sisähuoneesta.
»Minä olen hiljaa kuin hiiri, äiti», vakuutti Bruno ja sytytti sikarin, joka oli väännetty kuin korkkiruuvi.
Sitten väännettiin fonografia, ja Giuseppe marssi ympäri
»Swaney-virran» sävelen kaikuessa ja Sousan orkesterin soittaessa sekä
Davido Rossin nojautuessa uunin reunaan ja miettiessä kaukaista maata,
jossa ihmistä pidetään ihmisenä ja jossa ilma on vapaa.
»Herra Rossi», sanoi Bruno kesken tupakoimistaan.
»Mitä?»
»Oletteko koettanut sitä silinteriä, joka ensiksi teille lähetettiin?»