I.
Oli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan viettoa koskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa Roomaan, ja he olivat kutsua noudattaneet kaikista maailman ääristä. He olivat tulleet tervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen sen komein juhlamenoin koko maailman palaamiselle ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi väkijoukko nyt kokoontui suurelle Pyhän Pietarin torille.
Poliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin aamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin varjojen meressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin huomata vartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä. Campagnalta virtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen kovaa rätinää Rooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja pitkin. Valkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä auringon suuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain näkymättömältä vuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja hetkisen perästä sitä seurasi kaikkien Rooman kellojen komea helinä.
Koittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin vuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät, pyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua ja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä oli vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien hymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.
Vihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän Pietarin suureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi huippua molemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista miekka kädessä seisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja suihkukaivoiksi. Ja vesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon humu, joka jo oli kokoontunut torille.
Aurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se kimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa, ja sitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä ja yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.
Laaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat punaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli paavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli ripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi jalkaväkijoukko.
Kaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui puoliympyrän muotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista oikeanpuolisen holvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli paavien kulkue tuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se pidettiin avoinna kuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki torin poikki kadun yli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin virta, joka joskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on kulussa.
Kun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota ylös portaita ja kadota kirkkoon.
Ensin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana, sekavana joukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia, isonaamaisia olentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi vilkassilmäisiä napolilaisia naisia punaiset huivit päässä, korallinauhat kaulassa ja hopeaneuloja sinertävän mustassa tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä miehiä, joilla oli yllään punaiset puserot, ja vanhoja mustakaapuisia ja harsohuntuisia naisia. Jokaisen joukkueen johtajana kulki pappismies, joskus maalainen monsignor, jolla oli leveä sinipunerva nauha mustan kaavun yli, mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi, harjaamaton parta ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja paksut kengät mudan likaamina.