Mutta otsa synkkänä kääntyi Davido Rossi pois ja meni sisähuoneeseen, ja Bruno katsoi ympärilleen hämmästyneenä.
»Tahdotteko lampun?» kysyi Elena.
»En, kiitos», vastasi Davido Rossi avonaisesta ovesta.
Tuli paloi uunissa, ja hermostuneena hän värähti huomatessaan, kuinka valo kuvastui ikkunaan, aivan kuin tulinen silmä sieltä olisi katsellut häntä. Hän avasi fonografin laatikon, joka oli nostettu paikoilleen pianon päälle, ja sitten hän nouti piirongista pienen pahvikotelon. Tuli uunissa välähti synnyttäen aavemaisia varjoja lattialle, mutta hän veti lieriön kotelosta ja työnsi sen fonografiin. Sitten hän astui ovelle ja lukitsi sen.
VII.
»Hm» — sanoi Bruno, »tämä riittää nolaamaan miehen niin, että hän tuntee itsensä pieneksi kuin sardiini!»
Nyt oli jäljellä vielä yksi tehtävä, mutta peittääkseen sen oikean luonteen Bruno otti sanomalehtensä ja sanoi:
»Elena, minä menen alas lukemaan tämän isällesi. Donna Roma raukka, hänen täytyy varmaan paeta kaupungista. Kohta, kohta, Garibaldi-Mazzini! Aikaisin maata, aikaisin ylös, ja aikaa on kyllin vanheta, eikö niin! … Mitä herra Rossiin tulee, luulisi häntä ennemmin rikokselliseksi kuin päivän sankariksi! Se nostattaa vallan sietämättömän janon minussa!» Ja Bruno läksi alas kahvilaan koettamaan, eikö litrallinen aurinkoisten viinitarhojen syysnestettä voisi poistaa tuota janoa.
Sillä välin Giuseppe, joka oli hyvin väsynyt, näytti kovin nyrpeältä, kun hänen täytyi mennä maata sanomatta hyvää yötä setä Davidolle. Äiti suostui menemään noutamaan pojan yöpuvun alas, sen sijaan että pojan olisi pitänyt mennä ylös makuuhuoneeseen, sillä hän arveli, että ehkä Davido Rossi jo oli tullut sisähuoneesta ruokasaliin ja voisi siis tyynnyttää pojan. Mutta kun Elena palasi ruokasaliin, oli sisähuoneen ovi vielä lukossa ja Giuseppe pyysi saada maata sohvalla, kunnes setä tulisi kantamaan hänet makuuhuoneeseen. Hän lupasi vakavasti pysyä valveilla ja sitten hän sai panna maata yöpuvussaan, päiväpuku peitteenä. Kaikki kävi hyvin kolmekymmentä sekuntia, mutta sitten pieni kiharatukka näytti rupeavan antautumaan taistelussa Nukkumatti-jättiläistä vastaan.
»Ei minua nukuta, äiti», kuului uninen ääni sohvalta, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä kävi säännöllinen hengitys hitaammaksi, silmät sulkeutuivat ja pieni sielu hiipi tiedottomuuden valtakuntaan.