Äidin ilo on kuin lapsen, ja Elena nauroi itsekseen istuessaan sohvan toisessa päässä. Sitten hän otti pienen miehen vaatteet, katseli niitä, käänsi taskut nurin ja näki niiden merkilliset aarteet: korkin, pyöreän kiven, särkyneen napin ja ruostuneen naulan.
Äkkiä hän huoneen hiljaisuudessa kuuli äänen. Se tuli sisähuoneesta. Oliko se herra Rossin ääni? Ei! Tuo ääni oli vanhempi ja heikompi kuin herra Rossin eikä ollut niin selvä. Oliko hänen luonaan joku vieras? Siinä tapauksessa vieras oli tullut sillä aikaa kuin hän, Elena, oli ylhäällä makuuhuoneessa. Mutta miksi hän ei olisi kuullut koputusta? Kuinka Giuseppe ei hänelle kertonut siitä? Ja lamppukin oli vielä ruokasalin pöydällä, ja sisähuoneessa oli siis aivan pimeä, paitsi mitä tuli uunista valaisi.
Hänen verensä jähmettyi ja hän kuunteli, mitä siellä sisällä sanottiin, mutta seinä esti ääntä kuulumasta. Silloin tällöin sai hän selon yksityisistä sanoista. Mutta äkkiä kuului kesken vierasta ääntä selvä ja tuttu ääni, joka tuskallisesti väristen sanoi: »Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»
Se oli herra Rossin ääni, ja Elenan pää rupesi menemään vallan sekaisin. Kenelle hän puhui? Kuka puhui hänelle? Hän oli mennyt yksin huoneeseen ja istui siellä pimeässä, ja kumminkin sieltä kuului kaksi ääntä.
Sillä hetkellä pikku Giuseppe huudahti unissaan, ja käännettyhän pojan toiselle kyljelle ja tyynnytettyään häntä Elena kuunteli taas, mutta kaikki oli hiljaa. Hän rupesi jo uskomaan, että hän oli nukahtanut ja uneksinut, kun sama painajainen taas rupesi häntä vaivaamaan. Hän kuuli Davido Rossin pitkät, hitaat askeleet ohuella matolla, joka oli levitetty tiilipermannolle, ja sitten omituista suhisevaa ääntä. Sitten seurasi taas tuo vieras puhe.
Nyt alkoi asia selvitä Elenalle, ja hän naurahti. Tuo yliluonnollinen ääni, joka oli kauhistuttanut häntä, oli ainoastaan fonografi! Mutta hetken kuluttua uusi pelko valtasi hänet, kun hän kuuli Davido Rossin tuskalliset huudahdukset, joilla hän tuontuostakin keskeytti fonografin äänen. Elena ei voinut kuulla sanoja, mutta ääni ilmaisi suurta tuskaa. Tuskin tietäen mitä teki Elena hiipi ovelle ja kuunteli. Silloinkin hän vain silloin tällöin saattoi kuulla vieraan äänen lausumat sanat, joita fonografin surina yhä keskeytti.
»Davido», sanoi ääni, »kun tämä joutuu käsiisi… suuressa tuskassani… älä pidä pyyntöäni mitättömänä … mutta mitä päättänetkin tehdä… ole hellä lapselle… muista että… hyvästi poikani… loppu on lähellä… ellei kuolema tee tyhjäksi… ne, jotka jäävät maan päälle auttaja ja puoltaja taivaassa… Hyvästi!» Ja näitä katkonaisia sanoja keskeyttivät Davido Rossin huokaukset ja tukahdutetut nyyhkytykset. Ja yhä uudelleen hän vakuutti: »Sen tahdon. Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»
Elena ei voinut kestää enää. Kooten rohkeutensa hän koputti ovelle. Se oli heikko koputus, eikä vastausta kuulunut. Hän koputti kovemmin, ja sitten suuttunut ääni sanoi:
»Kuka siellä?»
»Minä vain — Elena», kuului kaino vastaus. »Onko jotain tapahtunut?
Ettekö ole terve?»