»Oletteko koskaan ennen nähnyt minua?»
»En koskaan», vastasi tyttö.
»Istukaa», pyysi Davido Rossi. »Minulla on jotain sanottavaa teille.»
Tyttö istui ja hänen kasvoihinsa tuli omituinen, melkein kavala ilme.
»Te olette kertonut minulle hiukan elämästänne», sanoi mies, »sallikaa minun nyt kertoa teille hiukan omasta elämästäni.»
Tyttö hymyili taas, ja hänen oli vaikea peittää kasvojensa voittoisaa ilmettä. Nuo suuret lapset, joita sanotaan miehiksi, ovat melkein säälittäviä. Hän oli odottanut taistelua, mutta mies oli jo alussa heittänyt pois aseensa ja nyt hän aikoi kokonaan antautua tytön käsiin. Ellei tuolla miehellä olisi ollut noin tunteellinen katse ja noin hellä ääni, olisi tyttö melkein nauranut sydämessään.
Donna Roma antoi vaipan valua pois hartioiltaan saattaen näkyviin pyöreän vartalonsa ja valkoiset käsivartensa ja heittäen toisen jalan toisen yli, niin että hänen valkoisen pitsialushameensa lieve ja pieni punainen kengän kärki pisti esiin. Sitten hän yskähti hiukan tuoksuavaan nenäliinaansa ja asettui kuuntelemaan.
»Te olette vanhan suvun lapsi», alkoi Davido Rossi, »suvun, joka on vanhempi kuin se linna, jossa se eli ja ylpeämpi kuin kuningassuku. Ja vaikka olisitte kärsinyt suuriakin suruja, olette kokenut äidin ja isän rakkautta ja teillä on ollut oma koti. Ymmärrättekö mitä on, kun ei ole nähnyt isäänsä eikä äitiään, kun ei ole kotia eikä ole nimeä, vaan täytyy olla yksin?»
Tyttö nosti katseensa — syvä poimu oli Davido Rossin otsassa. Sitä ei
Roma ollut huomannut ennen.
»Onnellinen on se lapsi», sanoi Davido Rossi, »jolle yksikin sydän sykkäilee tässä armottomassa maailmassa, vaikka häpeä olisi hänen kehtonsa ääressä seisonut. Minulla ei ollut ketään. En ole koskaan nähnyt äitiäni.»