Ilkkuva ilme Roman kasvoista hävisi, ja hän veti pois toisen jalkansa toisen päältä.
»Äitini oli sydämettömän miehen ja armottoman lain uhri. Hän sitoi lapsensa ranteeseen lipun, johon hän oli kirjoittanut lapsen isän nimen, asetti poikansa Santo Spiriton löytölasten kodin seimeen ja heittäytyi itse Tiberiin.»
Roma veti viitan hartioilleen.
»Hän makaa köyhien nimettömässä haudassa Campo Veranossa.»
»Teidän äitinne?»
»Niin. Aikaisin muistoni on se, että minut annettiin hoidettavaksi erääseen maataloon Campagnaan. Se oli vallankumouksen aikakautta, eikä kuninkaan aarreaitta vielä ollut maksanut takaisin paavin aarreaitalle sen rahoja. Santo Spiriton nunnilla ei ollut varaa maksaa hoidokeistaan, ja minä olin kuin hyljätty linnunpoikanen vieraassa pesässä.»
»Oh!»
»Niihin aikoihin jotkut konnat harjoittivat orjakauppaa valkoisilla italialaisilla poikaraukoilla. He vaelsivat ympäri maata, kokosivat pieniä poikia, sulkivat heidät karjan tavoin rautatievaunuihin ja lähettivät heidät vieraille maille. Minun kasvatusvanhempani möivät minut rahasta, ja minut lähetettiin Lontooseen.»
Roman rinta kohosi, ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.
»Sitten muistan eläneeni laajassa, puoleksi autiossa talossa Sohossa — viisikymmentä vierasta poikaa yhteensullottuina. Suurimmat pojat lähetettiin kaduille posetiiveineen, nuoremmille pojille annettiin käteen häkki, jossa oli orava tai valkoinen hiiri. Me saimme kupin teetä ja leipäpalan aamiaiseksi emmekä saaneet palata illalla kotiin, ennenkuin olimme ansainneet iltasemme. Sitten — — talvipäivät ja yöt ovat kylmät siellä pohjoisessa, ja pienet etelän pojat posetiiveineen ja oravineen värisevät kylmästä ja näkevät nälkää siellä pimeän ja lumen keskellä.»