KOLMAS OSA.
ROMA.
I.
Trinità dei Montin piazza on saanut nimensä Pincion kukkulan reunalla olevasta kirkosta ja luostarista. Kuljemme sen läpi luostarin puutarhan pitkän muurin vieritse mennessämme Pincion puistoon, jossa kaupungin soittokunta soittaa talvisin iltapäivällä. Piazzan kirkon takana ovat Borghesen laajat puistot marjakuusineen ja sypresseineen, ja piazzan edessä leviää koko kaupunki Monte Marion vihreistä rinteistä saakka, jossa pinjat kohoavat taivasta kohti, tasankojen rajalla olevaan vanhaan Rooman linnoitukseen asti. Palatseja, majoja, torneja, huippuja ja kirkkoja väikkyi kuin taulun puitteisiin suljettuna alhaalla Juniculum-vuoren pitkän rinteen sisäpuolella.
Ihmisiä tulvaili piazzalle illalla kuulemaan, kun pyhän Sydämen nunnat ja lapset lauloivat rukouksiaan, ja katsomaan auringon loistavaa laskua suuren Pietarin-kirkon taakse, josta se loi kapeita punaisia säteitä pitkin kapeita katuja ympäröiden ne taivaallisella hohteella. Kiviportaat, jotka kulkevat jos jonkinlaisissa mutkissa peittääkseen jyrkkyyttään, vievät alas kirkolta soikealle Piazza di Spagnalle, joka on aina koristettu ruusuilla, joita kukkakauppiaat myyvät kojuissa suihkulähteen ympärillä.
Näitten portaitten yläpäässä on neliskulmainen talo, josta on näköala joka taholle Roomaan. Auringon nousu ja auringon lasku kultaa sen, kukkien tuoksu piazzalta kohoaa sinne, ja Pinciolta kuuluu sinne soittokunnan soitto. Donna Roman hallussa oli kaksi kerrosta tuossa talossa. Alempaa kerrosta, joka oli rakennettu holvikattoiseksi ja jonne päästiin kaupungin puolelta, hän käytti atelieena, toista kerrosta yksityisasuntona.
Donna Roman kodissa oli kymmenen tai kaksitoista huonetta toisessa kerroksessa, keskellä punaisella ja keltaisella silkillä kalustettu sali, jonka seinät olivat verhotut sametilla ja valaistut ruusun- ja violetinvärisillä, liljanmuotoisilla, venetsialaisesta lasista tehdyillä lampuilla. Hänen makuuhuoneensa, jonka ikkunat olivat Kvirinaalille päin, oli kuin linnunpesä vaaleansinisine huonekaluineen, vuoteen ympärillä sininen silkkiverho ja vuoteella koruompelulla koristetut tyynyt. Hänen päiväkammionsa, jonka ikkunat olivat Vatikaanille päin, oli täynnä malakiittivaaseja ja petoeläinten nahkoja, uunilla pronssinen kello ja Mefistofelesta esittävä veistokuva. Paitsi Donna Romaa ja hänen palvelijoitaan tässä huoneistossa asui ainoastaan eräs tytön etäinen sukulainen, jota hän sanoi tädiksi ja joka tavallisesti tunnettiin nimellä kreivitär Betsy. Mutta atelieessa alhaalla, jonne kiertoportaat johtivat asuinhuoneistosta ja jossa riippui seinillä maskeja, veistoksia ja kallisarvoisia aseita, oli Bruno Rocco, Donna Roman marmorin veistäjä, Davido Rossin asuintoveri ja ystävä.
Ovenvartija katsoi Donna Romaan tapansa mukaan tämän saapuessa vuokratuissa vaunuissa Piazza Navonalta, mutta tulija ei ollut sillä mielellä, että kohtelias huomio olisi häntä huvittanut, ja kun hänen palvelustyttönsä juostessaan ylös portaita sanoi jotain emäntänsä tädistä, kreivittärestä, ei Donna Roma kuullut sitä. Hän meni suoraan makuuhuoneeseensa, lähetti heti pois palvelijansa, ja kun koira työnsi kylmän kuononsa hänen käteensä, ajoi hän sen pois hyväilyttä.
Siitä huolimatta hän ei mennyt levolle heti, vaan istui kauan puettuna, leikkien peilipöydällä olevilla pikkuesineillä. Sitten hän harjasi hyvälle tuoksuavan tukkansa, kääri kokoon päälaelleen ja päästi irti taas. Kolme valoa paavin loggialla, jotka sammutetaan kello kymmenen, olivat aikoja sammuneet, raitiovaunujen lyhdyt olivat lakanneet tuikkimasta, ja hiljaisuus oli levinnyt kaupungin yli, kun Roma katsoi pientä kelloaan ja huomasi istuneensa kokonaista kaksi tuntia ajatuksissaan.
Sisäinen nainen hänessä oli saanut aika kolahduksen sinä iltana. Hän oli lähtenyt ulos ylpeänä, iloisena, uhkaavana, ja hän oli palannut kotiin nöyryytettynä, hämillään ja hiukan häpeissään. Mutta yli kaikkien muiden tunteiden oli omituinen suloinen tunne, hellyys, lämpimän veren tykintä, vastustamaton viehätys, jota hän turhaan koetti vastustaa.