»Hyvästi!»
»Hyvästi!»
Roma avasi vaunujen ikkunan ja kumarsi hymyillen ikkunasta vaunujen poistuessa.
Davido Rossi seisoi hetkisen paikoillaan paljaspäin piazzalla tähtien valossa, ja hänestä tuntui kuin aurinko olisi lakannut paistamasta. Sitten hän palasi sisään. Bruno kahvilassa lauloi hallitusta vastaan sepitetyn laulun, ja madonnan kuvan alla palavan öljylampun alla nuori mies ja tyttö lukivat unikirjaansa. Vanha garibaldilainen kuorsasi sohvalla portinvartijan kojussa, portaissa oli hiljaista, ruokasali oli tyhjä, ja Elena liikkui yläkerroksessa.
Davido Rossi astui katolle taas. Hänen oli kirjoitettava kirjoituksensa huomispäivän lehteen, ja hänen täytyi koettaa koota ajatuksiaan. Kaupunki humisi alhaalla. Sähkövalot ilmaisivat missä Corso oli ja levittivät kuutamomaista valoa piazzan kumpaankin päähän, aivan kuin kaupunki olisi valaistu tanssiaisia varten ja sitten äkkiä jätetty autioksi. Pehmeitä varjoja väikkyi alempana, ja jostakin näkymättömästä paikasta kuului mandoliinin väriseviä ääniä, ja tenoriääni lauloi lemmenlaulun värähdellen kuin laulurastaan sävel.
Noiden kirkkaiden, tyynien tähtien alla hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin Roman kirkkaita silmiä ja lumoavaa hymyä. Hän meni sisään, ja astuessaan sisähuoneeseen hän tunsi hienoa tuoksua. Ilma oli täynnä tunnelmaa, ja se kertoi jostakin suloisesta olennosta, joka oli mennyt, mutta kuitenkin oli läsnä.
Jotain valkoista oli lattialla. Se oli pieni pitsinenäliina. Onnensa huumaamana Davido Rossi nosti sen huulilleen, ja sitten jokin äkillinen ajatus pani hänet säpsähtämään.
Hän sanoi itselleen: »Hän on minun sisareni. Hän oli kuollut ja on jälleen elossa, hän oli kadonnut ja on jäilleen löydetty.» Samassa joku koputti ovelle.
Se oli kirjapainon poika, joka pyysi kirjoitusta huomiseen lehteen.
»Sano faktorille, että tässä on kaikki, mitä minulla on tänä iltana», sanoi hän ottaen kirjekotelon, johon hän sulki allekirjoituksilla varustetun paperin, jonka otsakkeena oli »Uskomme ja tunnustuksemme».