»Huhu kertoo, että hallitus aikoo järjestää uuden salapoliisilaitoksen — ja siinä se tekee vallan oikein. Muistattehan sisarenpoikani Charles Minghellin? Minä toin hänet tänne, kun hän tuli Pariisista. Niin, Charles rupeaisi mielellään tuon poliisilaitoksen johtajaksi. Ja sopivampaa miestä ei voi löytää! Hän saa selville kaikki asiat neulan putoamisesta vallankumoushankkeisiin asti. Ja jos Donna Roma tahtoisi kuiskata sanasen hänen puolestaan… Lupaatte ajatella sitä? Kiitos!… Mikä ihana veistos! Teidän tietysti? Mestariteos! Voi kilpailla vanhan Rooman mestariteosten kanssa. — Istunto tänään, ystäväni — hyvästi!»
Pormestari ei ollut vielä ulkona, kun kolmas vieras tuli eteiseen. Se oli Madame Sella, kuuluisa muotiompelija, joka katsoi kuuluvansa tavallaan seuraelämään ja käyttäytyi tuttavallisesti ruhtinaallisia asiakkaitaan kohtaan.
»En suinkaan nyt mahtane tulla de trop? Tiesin ettette pahastuisi, vaikka tulin näin aamusella. Minkä häpeämättömän puheen se kansankiihoittaja piti eilen! Jokainen puhuu siitä. Ihmiset sanovat, että te aiotte lähteä pois. Mutta ei suinkaan se liene totta? Eikö? Sepä hauskaa! Olen niin iloinen!… Ohimennen sanoen, älkää välittäkö noista minun pikku laskuistani, rakas ystävä, mutta… ensi viikolla aion pitää pienet kutsut, ja jos paroni suostuisi tulemaan… Te mainitsette siitä hänelle? Tuhat kiitosta! Hyvästi! Kuinka suloiselta te näytätte tuossa yksinkertaisessa puvussa! Atelieehame tietysti. Kuka uskoisi, että yksinkertaisessa alpakkahameessa voi näyttää noin ihanalta!»
»Kreivi Mario», ilmoitti Felice, ja naisekas vanha keikari tulla tepsutteli huoneeseen. Hän oli Roman talonisäntä ja Italian lähettiläs Pietarissa.
»Kuinka ystävällistä, että otitte minut vastaan, Donna Roma. Ja näin tavattomaan aikaan. Mutta minä toivon vakavasti, että paronin ei tarvitse luopua toimestaan noiden ilkeiden panettelujen tähden. Vai ette usko? Sepä hauskaa. Tietysti ministeri on arka, kun hänen yksityiselämäänsä kosketaan. Anarkistit tietävät sen, ja maassa, jossa yleinen mielipide on niin oikullinen kuin täällä, se on vanhin poliittinen temppu. Entäs meidän vapaamieliset laitoksemme! Ne auttavat aina kiihoittajia, jotka ajavat kansaa hyökkäysasentoon.»
Sitten hän lisäsi astuen ikkunan luo: »Mikä ihana näköala! Kaunein koko Roomassa, se on koko Euroopassa! Minä sanon aina, että ellei minulla olisi vuokralaisena Donna Roma, ajaisin hänet pois ja asettuisin itse tänne asumaan… Tästä johtuu mieleeni eräs seikka. Olen… hm… olen hyvin kyllästynyt Pietariin, ja olen kirjoittanut ministerille pyytäen, että hän siirtäisi minut Pariisiin, ja jos joku kuiskaisi sanan puolestani… Kuinka suloinen te olette! Hyvästi!»
Roma oli sairaana tuosta valheellisuudesta, ja hän tunsi katkeruutta sitä henkilöä kohtaan, joka oli sen herättänyt. Samassa avasi näkymätön käsi oven Pincion puolisessa seinässä, ja hänen tätinsä ärtyisä ääni kutsui häntä toisesta huoneesta.
Vanha kreivitär, joka juuri oli lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui hyvänhajuiselle saippualle, makasi valkoisessa aamupuvussa sohvalla, jonka toisella puolella oli kultapuitteinen peili, toisella pieni pyhimysarkku. Hänen kasvonsa näyttivät tuhatvuotisilta. Ne olivat kuin valtansa menettäneen roomalaisen keisarin kasvot, ja harmaa tukka oli vielä keikailevissa kiharoissa hänen hienon päänsä ympärillä. Hänen luiset sormensa olivat täynnä liian väljiä sormuksia, ja helminauha riippui hänen ranteessaan. Kissa istui hänen jaloissaan leikkien kultaristillä, joka oli lähtenyt irti nauhastaan.
»Oh — tuossako sinä viimeinkin olet? Joskus sinä kumminkin tulet luokseni. Kiitos!» kuiskasi hän vaikeroiden. »Otaksuin sinun eilisiltana tulevan minua katsomaan ja olin valveilla yli puoliyön.»
»Minun päätäni kivisti, ja siksi menin levolle», sanoi Roma.