»Soho Squarellä, silloin kun häneen ensin tutustuin. Talo oli pohjoiseen päin, ja sen edessä oli porttikäytävä ja puita.»
Roma pyyhki yhä vielä sormiaan ajatuksissaan.
»Vastaanottohuone oli vasemmalla eteisestä. Muistan sen hyvin. Se oli hauska huone, jossa aina paloi tulta talvella. Portaat veivät ylös, ja etelään päin, toisessa kerroksessa, oli kaksi huonetta. Toinen oli tohtorin pikku tyttären makuuhuone ja toinen lasiseinäinen huone oli laitettu lintuhäkiksi. Siellä oli noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua, jotka heti auringon noustessa alkoivat laulaa. Lapsi kuuli sen varmaan herätessään aamulla.»
Sieni oli pudonnut lattialle, mutta Roma ei huomannut sitä. Hän otti työvälineen ja alkoi taas muovailla savea.
»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos. Oliko teidän mielestänne ystävällänne oikeus luopua suvustaan ja erota Italiassa olevista omaisistaan? Ajatelkaapa hänen isäänsä — hänen sydämensä ehkä murtui.»
»Se murtui — niin sanoi vanha ystäväni. Isä kirosi poikansa ja kielsi häntä nimittämästä isäänsä isäksi.»
»Kas niin!»
»Mutta hän ei koskaan tahtonut kuulla pahaa sanaa isästään. 'Hän oli isäni — se riittää', sanoi hän.»
Työase putosi kuten sienikin Roman sormista.
»Kuinka typerää!… Entä hänen äitinsä?»