»Se oli vielä surullisempaa. Maanpakolaisuuden ensi vuosina äiti rukoili poikaansa palaamaan kotiin. 'Sinä olet äideistä paras', vastasi poika, 'mutta en voi tehdä niin'. Äiti oli salaa kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja lähetti hänelle rahaa sekä vaatteita. Rahat hän jakoi toisten maanpakolaisten kanssa ja vaatteet hän panttasi ostaakseen heille leipää'.»
»Eikä hän koskaan enää tavannut äitiään?»
»Ei koskaan. Mutta hän jumaloi äitinsä nimeäkin. Se oli Roma, ja tuo äiti oli hänellä voiman lähteenä. 'Äidit!' niin hänen oli tapana sanoa, 'jospa tietäisitte voimanne! Jumala armahtakoon yksinäistä, jolla ei ole äitiä!'»
Roman ääni värisi. »Hän… oli kai naimisissa?»
»Oli. Hänen vaimonsa oli englantilainen, melkein yhtä yksinäinen kuin hänkin.»
»Silmät tuonne ikkunaan päin, olkaa hyvä — kiitos! … Tiesikö vaimo, kuka hänen miehensä oli?»
»Ei kukaan tiennyt. Hän oli vain köyhä italialainen tohtori meille kaikille Sohossa.»
»He… he kai… olivat onnellisia?»
»Niin onnellisia kuin rakkaus ja ystävyys voi onnelliseksi tehdä. Ja kun köyhyys tuli…»
»Hän köyhtyi — hyvin köyhäksi?»