»Leone! Sehän on paavin sukunimi, eikö niin?»

»Niin on, ja vanha parooni oli pankkiiri ja raajarikko. Näin hänet kerran juuri tuolla ovella. Hän astui vaunuistaan käärittynä turkiksiin, ja tusina voimakkaita palvelijoita hääräili ja puuhaili hänen ympärillään. Herra paroni! Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne astua? Toinen jalka hänellä oli jo haudassa, mutta kaikki hänen toiveensa keskittyivät hänen poikaansa. 'Pojastani', sanoi hän, ’tulee kerran Rooman rikkain mies, rikkaampi kuin kukaan Rooman prinsseistä, ja hänen oma syynsä on, ellei hänestä tule paavi'.»

»Hänestä on nyt tullut paavi.»

»Mutta ei sillä tavalla kuin isä arveli. Isän kuoltua hän myi kaikki, ja kun hänellä ei ollut ainoatakaan sukulaista, antoi hän joka pennin köyhille. Sillä lailla tuo vanha pankkiirin palatsi joutui Italian pääministerille — joka on uskoton Antikristuksen palvelija.»

»Paavi on siis hyvä ihminen, eikö niin?»

»Ihminen! Hän ei ole ihminen ollenkaan, hän on enkeli! Hänellä ei ole muuta kuin kaksi päämäärää elämässä — kirkon kunnia ja nousevan polven menestys. Hän antoi puolet omaisuudestaan kotien perustamiseksi köyhille pojille yli koko maailman. Pojat — ne ovat paavin heikko kohta! Kerro hänelle jotain liikuttavaa pienestä pojasta, niin hän sulaa paikalla.»

Nuoren roomalaisen katse siirtyi pois ranskalaisesta jokseenkin huonoihin, yhden hevosen vedettäviin rattaisiin, jotka juuri olivat saapuneet torille ja asettuneet vanhan, synkän palatsin varjoon. Niissä istui yksi ainoa mies pehmeä, musta hattu päässä. Hänellä ei ollut ainoatakaan kunniamerkkiä, mutta hänen saapumisensa herätti yleistä huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen päin.

»Kuulkaa», sanoi vanha soturi, »minä kerron teille jotain, josta tunnette Pius kymmenennen, ja jos ihmiset puhuvat teille muuta, voitte vannoa, että he valehtelevat. Nimeni on De Raymond. Olin ennen kapteenina paavin zuaavijoukossa. Niin, hyvä herra, ja haavoituin samana päivänä, jona italialaiset tunkeutuivat Roomaan, eikä se haava ole koskaan parantunut. Vaimoni oli kotona Versaillessa, ja kun hän sai sähkösanoman, että minä olin haavoittunut ja Rooma oli mennyt, joutui hän vuoteen omaksi, ja sinä samana päivänä meidän poikamme syntyi. Äiti kuoli, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, mutta ennen kuolemaansa hän kutsui papin, joka risti lapsen.»

Nuori roomalainen tuskin kuunteli ollenkaan. Hänen katseensa oli kiintynyt mieheen, jolla oli pehmeä musta hattu päässä, ja hän kuuli nimen »Davido Rossi», joka hymisi joukossa aivan kuin ensimmäinen aamutuuli merellä.

»Kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivoin poikani pääsevän paavin ylimyskaartiin. Heillä tosin ei ole kuin sata frangia kuukaudessa, mutta kaksi heistä on aina pyhän isän läheisyydessä. Oli kolme paikkaa täytettävänä, mutta mitä tulin päivää liian myöhään. 'Antakaa minun päästä itse pyhän isän puheille', sanoin. 'Ei maksa vaivaa', sanoi alisihteeri, 'paikat ovat täytetyt, ja pyhä isä pahastuu'. 'Antakaa minun kumminkin tavata häntä', pyysin, ja hän suostui. Mutta hän oli oikeassa — pyhä isä pahastui. 'Monsignor', sanoi hän, 'miksi ette ilmoittanut hänelle, että paikat jo ovat täytetyt?' 'Sen tein, teidän pyhyytenne, mutta hän pyrki välttämättömästi itse puheillenne'. Silloin paavi punastui ja nousi antaakseen minulle merkin poistua. 'Odottakaa hetkinen, pyhä isä', sanoin minä. 'Muistatteko kertomusta Phineaan vaimosta Samuelin kirjassa?' 'Mitä sitten?' 'Hän kutsui poikansa Ichabodiksi, sillä hänen isänsä oli kuollut tappelussa, ja samana päivänä oli Jumalan arkki kadotettu. Muistatteko mikä päivä tämä on, pyhä isä? Nyt on sen päivän vuosipäivä, jona italialaiset tulivat Porta Pian kautta ja paavi kadotti pyhän kaupungin. Sinä päivänä minä haavoituin, eikä se haava ole koskaan parantunut. Sinä päivänä myöskin poikani syntyi, ja hänen äitinsä, joka kuoli, kutsui hänet Ichabodiksi, sillä silloin vietiin Jumalan arkki ja hänen kunniansa hävisi Israelista'.»