VII.
»Rakas Holhooja! — En ole, en ole vähääkään utelias kuulemaan herra Minghellin toimista Lontoossa, sillä minä tiedän, ettei hän tee mitään, enkä minä usko sanaakaan, mitä hän tai hänen italialainen leipurinsa Sohossa sanoo. Mitä herra Rossiin tulee, olen nyt varma, ettei hän tunne minua ollenkaan. Hän luulee, että isäni tytär on kuollut, ja hän on juuri kertonut minulle hirveän jutun, kuinka nuoren tytön ruumis löydettiin Thamesista (siihen aikaan te juuri veitte minut pois Lontoosta) ja haudattiin Roma Rosellin nimellä. Hän on itse nähnyt hautakivenkin. Joku konna on tuon kaiken keksinyt. Kukahan sekin lienee?
Teidän
R.V.»
Kirjoitettuaan tuon kirjeen heti Davido Rossin lähdettyä Roma antoi sen
Brunolle postiin vietäväksi.
»Juuri niin», arveli Bruno itsekseen katsottuaan osoitetta.
Seuraavana aamuna Roma pukeutui huolellisesti, aivan kuin odottaen Davido Rossia entiseen tapaan, mutta Davido Rossi ei tullut, ja Roma uskotteli olevansa iloinen siitä. Asiat olivat kehittyneet liian nopeasti, hän tarvitsi aikaa hengittääkseen ja ajatellakseen.
Koko päivän hän oli valmistanut veistokuvaa. Se tuotti uutta iloa, tuo muistin mukaan muovaileminen, kun piti koettaa muistella jotain ilmettä ja sitten muovata se. Suurimpana esteenä oli se, että tuo taide asetti niin suuret rajoitukset. Oli niin paljon muistoja, niin monta ilmettä, mutta saveen ei voinut painaa muuta kuin yhden.
Seuraavana päivänä hän pukeutui taas yhtä huolellisesti, mutta Davido Rossi ei tullut. Vähätpä siitä! Enemmänpähän hänellä oli aikaa ajatella kaikkia Davido Rossin sanoja ja kerrata itselleen kaikki hänen lauseensa. Kuinka peloittavan lähelle itsensä-ilmaisemista he olivat joskus tulleet! Kuinka äkkiä Davido Rossi oli kääntynyt häneen päin joskus, ja kuinka hän oli hymyillyt ja katsonut häneen.
Tunsiko Davido Rossi hänet? Tietysti hän tunsi! Hän oli varmaan ensi hetkestä alkaen tietänyt, että Roma oli maanpakolais-isänsä tytär, muuten hän ei olisi uskonut tytölle salaisuuttaan. Tuo luottamus oli niin suloista. Se oli niin viehättävää.
Mutta ei! Ei Davido Rossi tuntenut häntä. Hän luuli, että Roma Roselli oli kuollut. Miksi Davido Rossi siis uskoi hänelle, Romalle, elämänsä salaisuuden? Hän, Roma, tiesi miksi — luuli ainakin tietävänsä. Sillä ensi hetkestä saakka — ensi katseesta saakka hän…