Kaksi tuntia myöhemmin tuo pieni eläinraukka, joka oli ollut tämän ajon kohteena, makasi maassa kuolleena.
Sen pää ja häntä katkaistiin ja ruumis heitettiin koirille. Sen jälkeen pullot otettiin esiin, maljoja juotiin, hurraahuutoja kajahutettiin, ja kilpailu oli lopussa ja metsästäjät alkoivat hiljalleen lähteä pois.
Roma ja Davido Rossi ratsastivat vieretysten, ja prinsessa oli muutamia askeleita jälessä.
»Roma», huusi prinsessa, »kuinka mainiota olisi antaa hevosten tässä nelistää!»
»Tosiaankin!» huudahti Roma, ja silmänräpäyksessä hän oli jo kaukana.
»Minä luulen, että hevonen ei ole enää hänen vallassaan», sanoi prinsessa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli myöskin poissa.
»Rauha olkoon heille! Siinä on kaunis pari!» sanoi prinsessa nauraen. »Mutta me voimmekin jo palata kotiin. He ovat kuin Undine, he eivät palaa enää.»
X.
Sillävälin Roma ratsasti yli laajan Campagnan, tuulen suhistessa hänen korvissaan ja hevosen kavioiden kolahdellessa kanavien ja hautaholvien välillä. Hetken perästä hän kuuli jonkun tulevan jälessään ja pelkästä ilosta, koska hän tiesi, kuka häntä seurasi, hän löi hevostaan ja ratsasti nopeammin. Katsomatta taakseen hän tunsi kuka siellä tuli, ja hevosen kiitäessä kunnaiden yli hänen sydämensä hyppeli riemusta. Kun vankkajalkainen rusko ennätti Roman hevosen rinnalle, olivat he noin kaksi kilometriä lähtöpaikalta ja kaukana tovereistaan. Molempien posket punoittivat, ja kun he hiljensivät vauhtia, katsoivat he toistensa silmiin ja nauroivat.
»Me voimme nyt jatkaa matkaa ja tulla englantilaisen kirkkomaan kautta kotiin», sanoi Roma.