»Hyvä on!» sanoi Davido Rossi.
»Mutta kello on jo puoli kolme», sanoi Roma katsoen pientä kelloaan, »ja minä olen nälissäni kuin metsämies.»
»Tietysti», sanoi Davido Rossi, ja taas he nauroivat. Jossakin läheisyydessä oli osteria. Davido Rossi oli tuntenut sen lapsena ollessaan. Siellä he voisivat saada keltaisia papuja ja makaronia.
»Kuinka suloinen tämä maailma on», huudahti Roma ja oli katselevinaan maisemaa.
»Se on todellakin suloinen», sanoi Davido Rossi. Monte Genarion lumipeitteinen huippu kimmelti ruusun ja opaalin värisenä, ja Sabinilaisvuoret näyttivät olevan aivan lähellä Tivolin ja Palestrinan hohtaessa purppuraisessa sumussa. Mutta ratsastaessaan noin vieretysten he olivat omassa maailmassaan, ja heitä ympäröivä kultainen pilvi peitti koko muun maailman heidän näkyvistään.
Samassa he näkivät eucalyptuspuiden suojassa olevan talon, jonka savupiipuista nousi savua. Se oli osteria, puoleksi maatalo, puoleksi ravintola. Ujo poikanen otti heidän hevosensa, ilkeän näköinen vanha mies kumarsi heille eteisessä, ja vanhanpuoleinen pelokkaan näköinen vaimo, jonka kasvot olivat ryppyiset kuin seeterin kuori, toi heille hintaluettelon.
Heitä nauratti kaikki — tuo outo ruokalista, joka oli niin likainen, että saattoi uskoa sen olleen käytännössä koko vuoden, ruoka, joka oli hyvin yksinkertaista, ja hinnat, jotka olivat halvat.
Roma katsoi Davido Rossin olan yli, kun tämä luki ruokalistaa, ja he tilasivat päivällisen yhdessä.
»Makaronia — kolmekymmentä penniä! Se on hyvä! Forellia — neljäkymmentä penniä! Otammeko forellia? Hyvä on! Lammasta,— kuusikymmentä penniä! Otammeko kaksi lammasta — tarkoitan kaksi kuudenkymmenenpennin lammaspaistia?» ja sitten he taas nauroivat.
Sillä aikaa kuin päivällistä valmistettiin, he läksivät kävelemään eucalyptuspuistoon ja saapuivat suloiseen pieneen laaksoon, jonka ympärillä kasvoi puita ja joka oli täynnä metsäkukkia.