»Vähät siitä! Mitä minä välitän sellaisten ihmisten tuomiosta, joilla ei ole mitään siveellisyyttä, jonka mukaan voisivat minua tuomita!»
»Todellako?» sanoi kreivitär koettaen vääntää vanhojen kasvojensa rypyt ivallisen kohteliaiksi. »En totta tosiaankaan luullut sinua noin typeräksi! Koetapas ymmärtää, hyvä neiti, että minä en ajattele prinsessa Bellinin tuomiota, vaan paroni Bonellin. Hänen täytyy ottaa vaari omasta arvostaan, ja kun aika tulee, jolloin hän on vapaa ottamaan vaimon, ei ole luultavaa, että hän nai tytön, jonka nimi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Etkö sinä näe, mitä tuo nainen koettaa tehdä? Ja hän on tehnyt sitä koko ajan, vaikka sinä olet liian typerä sitä huomaamaan. Sinä olet turmellut omat asiasi tuon Rossin tähden ja tehnyt itsesi mahdottomaksi ministerin silmissä.»
Roma nyökäytti päätään ja vastasi:
»En välitä siitä, täti Betsy. En ole enää samaa mieltä kuin ennen enkä enää pidä onnellisimpana seikkana maailmassa sitä, että minut kauppatavaran tavoin ostetaan ja myydään.»
Vanha kreivitär, joka oli raivoissaan kumartunut eteenpäin, vaipui takaisin tyynyilleen.
»Sinä tapat minut», huusi hän. »Missä sinä olet oppinut tuollaista hulluutta? Taivas tietää, että olen koettanut parastani. Olen koettanut teroittaa sinuun tietoa velvollisuuksistasi paronia ja seuraelämää kohtaan. Mutta kaikkeen tähän on syynä se, että tuo anarkisti on tuotu taloon. Sinä et voi sille mitään. Se on veressäsi! Sinun isäsi jo ennen sinua…»
Punaisena ja vavisten kiireestä kantapäihin Roma kääntyi äkkiä ja poistui huoneesta. Nattalina ja Felice kuuntelivat oven takana.
Mutta ei tämä ikävä kohtauskaan voinut murtaa Roman onnen lumousta, ja päivällisen jälkeen, kun hän oli taas mennyt ateljeehensa ja sulkenut oven, koko maailma näytti olevan ulkopuolella eivätkä mitkään surut painaneet. Kun hän muisti tätinsä suuttumuksen, ajatteli hän: »Isäni kantoi enemmän minun tähteni.» Kun hän muisti prinsessan tarkoitukset, mietti hän, että ne olivat turhia. Hän oli muuttunut toiseksi olennoksi, ja pilvi ympäröi häntä ja erästä toista henkilöä.
Ottaen pois kostean vaatteen veistokuvan ympäriltä hän katsoi taas työtään. Siinä uudessa aamunkoitossa, jonka valossa hän nyt eli, tuo vaivalla muovaeltu kuva näytti viheliäiseltä ja epätodelta. Se ei vastannut originaalia. Se oli heikko ja väärä.
Hän ryhtyi uudestaan työhön, ja vähitellen savikasvot alkoivat muuttua. Se ei ollut Pietari enää, opetuslapsi Pietari, vaan se oli toinen. Se oli hirveätä, se oli rohkeata, mutta vähätpä siitä! Ei hän pelännyt.