Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Hän teki työtä kiihkeästi ja ennen tuntemattomalla voimalla. Joskus hän astui matkan päähän veistokuvasta katsoakseen sitä ja sitten hän palasi taas jatkamaan työtään. Veri kiehui hänen poskillaan. Hän hengitti kovaa ja naurahti joskus, mutta jatkoi, yhä jatkoi työtään.
Ja hänen tehdessään tuota työtä toi uuden elämän tunne hänen mielensä täyteen kuvia. Hän kertasi kaikki päivän tapahtumat, joka sanan, kaikki äänen värähdykset, jokaisen pienimmänkin seikan. Kaikki oli niin salaperäistä, niin ihmeellistä. Orvokit, joita hän oli poiminut laaksossa, olivat hänen lempikukkiaan. Olivatko ne hänenkin? Kuinka omituista! Hänen kasvonsa osoittivat tuskaa, kun he erosivat ovella. Olisiko hän tahtonut tulla sisään? Kuinka suloista se oli! Se oli kuin ratsastaminen Campagnalla, kun joku ratsasti edessä. Mutta hän, Roma, oli tahtonut olla yksin, siksi vain, että hän sitä enemmän oli yksin hänen kanssaan. Omituinen ristiriita! Paeta, piiloutua, väistää jotakin siksi vain, että hän olisi sitä lähempänä, lähempänä, lähempänä! Kuinka äkkiä kaikki oli tapahtunut! Toteutuiko nyt hänen entinen unelmansa — tuo unelma miehestä — siitä oikeasta — jonka piti kohdata hänet elämän ovella ja kohottaa hänet ylös korkealle, korkealle?
Yö tuli, ja vanha Rooma, paavien Rooma otti haltuunsa ikuisen kaupungin. Hiljaiset kadut, pimeät komerot, loistavat piazzat, kolme tulta Vatikaanin loggialla, suuren kirkon aavemainen muoto, ystävälliset tähdet, kaunis kuu ja kirkonkellot, jotka löivät yksi hiljaisessa yössä.
Vihdoin hän huomasi valosäteen lattialla. Se oli tunkeutunut ikkunaluukkujen läpi. Hän avasi ne, ja aamuhengähdys lehahti sisään, puutarhan oranssilehdosta. Aamu koitti unisessa kaupungissa. Luostarin kellot soittivat aamurukoukseen, mutta muuten oli kaikki hiljaista, ja tuo hiljaisuus on syvä ja suloinen.
Hän kääntyi takaisin työhönsä ja katseli sitä taas. Hän käveli edestakaisin ateljeessaan, ja hänestä tuntui kuin hän olisi astunut tähdillä. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!
Kaupunki alkoi jo elpyä. Rattaat ratisivat, sähkövaunut soittivat, myyjät tarjoilivat tavaroitaan kaduilla, ja uusi Rooma, kuninkaitten Rooma, heräsi.
Joku lauloi astuessaan portaita. Bruno tuli työhönsä. Hän näytti hämmästyneeltä, sillä lamput paloivat vielä, vaikka aurinko paistoi huoneeseen.
»Koko yönkö työssä, Donna Roma?»
»Pelkään niin käyneen, Bruno, mutta nyt menen maata.»
Hänen teki mieli pyytää Brunoa katsomaan veistosta ja hän sanoi: »Katso, tuon minä olen tehnyt, sillä minä olen suuri taiteilija.» Mutta ei. Ei. Ei vielä! Ei vielä!