Tulkaa pian. Älkää sanoko, ettette voi, ja älkää puhuko parlamenteista ja muista sellaisista pikkuasioista. Teidän täytyy tulla! Minä käsken! Ellette Te tule, uskon että jossakin on varmasti paha nainen, joka pidättää Teitä.
Totta puhuen minulla on suuri suunnitelma, jonka tarkoituksena on varjella Teidät tuholta ja järjestää asiat oikealle kannalle. Se on minun salaisuuteni, enkä minä saa puhua siitä vielä. Mutta kun minä ajattelen sitä ja kaikkia sen seurauksia, en malta olla sanomatta itselleni: »Roma, lapseni, sinä olet kumminkin ihmeellinen olento, ja on aivan varmaa, että maailmanhistoria olisi vallan toisenlainen, jos sellainen onnettomuus olisi tapahtunut, ettei sinua ei koskaan olisi syntynyt.»
Mutta kaikki riippuu Teidän tulostanne. Olkaa siis hyvä poika, tulkaa heti.
R.V.»
Se oli ensimmäinen kirje, jonka Davido Rossi oli saanut Romalta, ja hänen lukiessaan sitä tuntui kuin ilma hänen ympärillään olisi kajahdellut suloista tytön ääntä. Hän näki Roman suurten, tummien silmien loiston. Kirjepaperin vieno tuoksu kohosi hänen sieraimiinsa, ja tietämättään hän kohotti kirjeen huulilleen.
Sitten hän huomasi, että Bruno oli vielä huoneessa. Tuo kunnon mies seisoi varjossa Davido Rossin takana työnnellen esineitä sinne tänne ja koettaen siten nostaa hiukan melua. Kun hän astui valoon, saattoi Davido Rossi huomata hänen kasvojensa ilmeestä, että hänellä oli jotain sanottavaa.
»Tarvitsetteko vielä jotain tänä iltana, herra Rossi?»
»En mitään, kiitos Bruno. Anna tämä Francescalle, jotta hän antaisi sen sanomalehtipojalle, ja mene levolle. Joko Elena on mennyt?»
»Juuri äsken.»
»Ja Giuseppe tietysti myöskin?»