»Kolme tuntia jo ollut sikeässä unessa.»
»Suloinen pikku mies! Älä valvo enää minun tähteni, Bruno.»
»Onko varmaa, ettette enää tarvitse mitään?» sanoi Bruno hämillään.
Davido Rossi nousi ja alkoi astua hitain askelin.
»Sinulla on jotain sanottavaa, eikö niin?»
»Niin — olisihan minulla.»
»Mitä siis?»
Bruno kynsi tuuheata tukkaansa ja katsoi kuin apua anoen. Hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, joka oli avoinna pöydällä.
»Se oli tuosta. Minä tiesin väristä ja monogrammista, mistä se tuli.»
»No — ja entä sitten?»