III.
Seuraavana päivänä Davido Rossin vastaanottohuone oli mitä hurjimmassa sekasorrossa. Vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa asettivat tuoleja riviin, ja Elena ja pikku Giuseppe kantoivat lisää tuoleja makuuhuoneesta ja kyökistä. Kun he olivat lopettaneet, oli suuri pöytä seinän vieressä ja rivi erilaisia tuoleja oli asetettu pitkin seiniä valokuvien alle. Vastaanottohuone oli nyt valmis johtokunnan kokousta varten.
He tulivat kello kahdeksan, kolmekymmentä miestä, kaikenlaisten kansakuntien edustajia. Omituisia olentoja, erilaisia ja omituisia. Muutamat olivat hyvin puettuja, toiset huonosti, muutamat näyttivät sanomalehtimiehiltä, professoreilta, lakimiehiltä ja parlamentin jäseniltä, toiset näyttivät räätäleiltä ja sepiltä.
Bruno vastaanotti heidät paitahihasillaan polttaen sikaria ja tuntien jonkinmoista jäykkyyttä ilmassa, mutta siitä huolimatta nauraen ja koettaen ottaa asiat kevyeltä kannalta.
»Hyvää iltaa, hyvät herrat! Kylmä tänä iltana. Herra Rossi tulee kohta. Hän vastaanotti juuri kuninkaan puheen ja kiilloittaa sitä nyt lehteään varten. Hän tekee työtä kuin kulovalkea, sen vakuutan. Niinhän pitääkin olla. Se, joka ei polta itseään, ei voi muita valaista… Halloo! Astu sisään, veli! Mistä sinä sait takin? Onko luostari palanut jossakin? Varo, varo. Ei viitta munkkia tee! Herra Rossi ei koskaan pelkää kylmää. Hän asuu lämmittämättä huonettaan kuin munkki kopissaan. Kenraalinkin täytyy tehdä jotain, muutoin sotamies rupeaa kyselemään liiaksi.»
Se oli turha ponnistus. Joukko astui sisään äänetönnä, melkein alakuloisena, ja miehet katselivat toisiaan ja seinällä olevia valokuvia epämääräisin, haluttomin katsein. Muutamia minuutteja he seisoivat keskellä lattiaa, ja kuului tukahdutettuja kuiskauksia. Kun joku aivasti, syntyi hetken hiljaisuus. Ilmassa tuntui huolestus.
Brunon kovaääninen nauru oli lakannut kajahtelemasta huoneessa, sikari oli sammunut, hän oli vetänyt takin ylleen, ja hikihelmet alkoivat kertyä hänen otsalleen, kun makuuhuoneen ovi avautui ja Davido Rossi tuli ulos.
Hän näytti tyyneltä ja itseensä luottavalta ja astui miesparveen varmoin askelin sekä puristi jokaisen kättä. He vastasivat kylmästi, muutamat melkein ylpeästi, ja näyttivät nyrpeiltä ja tyytymättömiltä. Muutamat purivat huultaan peittämättä ollenkaan tyytymättömyyttään, ja toiset koettivat välttää hänen katseitaan. Hän istuutui pöydän päähän ja pyysi läsnäolevia asettumaan paikoilleen.
Ensi tehtävänä oli edellisen kokouksen pöytäkirjan lukeminen. Pöytäkirjurina oli Luigi Conti, sama mies, joka oli lukenut julistuksen paavin riemujuhlapäivänä. Hän oli lyhyt, tanakka mies, kasvojen ilme kiihkeä, niska paksu ja ääni kimeä. Hänen pöytäkirjansa pykälät olivat harvat ja lyhyet. »Usko ja tunnustus» oli hyväksytty johtokunnassa semmoisessa asussa, johon presidentti sen oli laatinut, ja jäljennöksiä oli lähetetty monelle taholle. Vastakaiku koko Euroopassa oli ollut suurenmoinen, ja puolue oli kasvanut kymmenkertaiseksi.
»Siinä on kaikki, mitä minulla on ilmoitettavana», sanoi Luigi sulkien kirjansa kovasti läimäyttämällä. »Ja nyt», lisäsi hän vihamielisellä äänellä, »nyt odottaa johtokunta tietoja ja neuvoja. Presidentti on meidän demokratiamme virallinen päämies, ja me odotamme hänen ohjeitaan. Sinä päivänä, jona yhdistyksemme perustettiin, sanottiin meille, että Ihmisten tasavalta on oleva todellinen eikä mikään unelma. Sen tuli tarkastaa parlamenttia, keskustella toimenpiteistä, puolustaa viattomia vankeja, hankkia oikeutta sorretuille ja suojaa heikoille ja poljetuille. Se tapahtui kuukausi sitten, mutta vielä ei ole tehty mitään. Ehkä presidentti voi meille sanoa, miksi ei.»