Hän oli aivan toinen mies nyt, ja muutamat toisistakin tulivat Rossin luo ja tarjosivat ääneti kätensä.
»Lykätkäämme tämä kokous toistaiseksi ja kokoontukaamme taas, kun olemme tyyntyneet», sanoi Rossi. »Me olisimme todellakin ihailtavia uuden veljellisyyden ja ja rauhan aikakauden johtajia, jos me aloittaisimme tyhjällä toralla. Menkää kotiinne, ja Jumalan haltuun!»
Miehet astuivat ulos sanaakaan sanomatta, ja Rossi läksi makuuhuoneeseensa. Hetken kuluttua kuului kaino koputus ovella.
»Kuka siellä?» kysyi Rossi.
Se oli Elena, hän toi kirjeen.
»Mikä Brunolle on tullut?» sanoi hän. »Hän on mennyt levolle enkä minä saa häntä sanomaan sanaakaan.»
»Bruno teki väärin, ja minun oli pakko moittia häntä.»
»Bruno-raukka! Hän olisi valmis antamaan henkensä teidän puolestanne, mutta hän on kuin koira — hän haukkuu itse kuningastakin, ja kun te sitten moititte häntä, on hän vallan murtunut.»
»Sano hänelle, että olen pahoillani, niin kaikki unohtuu», virkkoi
Rossi.
Hän otti paperiveitsen avatakseen kirjeen.