»Ihmiskunta-raukka! Entä sen kamalat erehdykset? Sen helvetilliset purkaukset?» sanoi kardinaali.
»Se ei merkitse mitään», sanoi Davido Rossi, »ei mitään muuta kuin että niillä on ollut alkunsa taivaassa. Pahimmatkin purkaukset ovat johtuneet hyvistä alkusyistä ja päätyneet hyviin tuloksiin. Ihmiskunta on ainoa taivaallinen tekijä tässä maailmassa. Siihen ei voi vedota samalla lailla kuin kuninkaihin tai paaviin käyttämällä hyväksi sydämen ja aistien huonoimpia puolia. Se vastaa ainoastaan tosiin ja jaloihin vetoamisiin.»
»Ihmiskunta-raukka!» sanoi taas kardinaali. »Se ei eroa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla kymmenennestä vuosisadasta enempää kuin kaleidoskoopin kirjavat kuvat ja kumminkin se on tehty jumalaksi! — Mutta minä en tahdo vaivata teitä enää jatkamalla keskusteluamme», lisäsi hän nousten tuoliltaan. »Pyhä isä ajatteli niin hyvää teistä, että hän tulee olemaan hyvin pahoillaan kuullessaan, että tekin kuulutte niiden joukkoon, jotka seuraten väärän demokratian oppeja viivyttävät sielujen rauhoittamista evankeliumin kautta.»
»Evankeliumilla», sanoi Rossi nousten hänkin, »on ollut monta ilmaisumuotoa, teidän ylhäisyytenne. Ensinnä se otti asuntonsa eräässä juutalaisessa ja sai juutalaisen värityksen. Se ei jäänyt siihen, kiitos siitä pyhälle Paavalille, vaan valitsi asunnokseen seuraavalla kerralla roomalaisen keisarin. Onnetonta kyllä on katolinen kirkko sulkenut evankeliumin itseensä — paaviensa, senaattinsa, pyhien opistojensa avulla. Mutta evankeliumilla on ollut toinen ja suurempi ilmaisumuoto — ihmiskunnassa. Maailma on juuri nyt tullut tähän kehityskauteen. Ihmiskunta on kahdennenkymmenennen vuosisadan paavi!»
Kardinaali, joka oli siirtynyt ovelle, seisahtui ja kuunteli.
»Se paavi, jota minä uneksin, tulevaisuuden ylevä paavi», sanoi Rossi, »ei tyydy elämään roomalaisen keisarin muumiossa. Hän elää itse ihmiskunnassa. Hän ymmärtää, että vanha hallitsijoiden maailma on kuollut ja kansojen maailma on tullut sijaan. Hän ymmärtää, että Rooman kristikunta on laajeneva maailman kristikunnaksi. Hän ei katso hallitsijoita ja säätyluokkia, jotka ovat katoavia varjoja, vaan hän katsoo kansoja, jotka ovat todellisuus ja pysyvät ikuisesti. Hän tietää, että kirkon voima kaikkina aikoina ja kaikissa valtakunnissa on köyhissä, ja kun he polvistuvat hänen eteensä rukoillen häntä suojaamaan heidän leipäänsä, niin hän uhraa kaikki ajalliset etunsa pelastaakseen vaikkapa yhden ainoan lapsen nälkää näkemästä.»
Kardinaali oli liikutettu vastoin vakuutustaankin, ja ollen rehellinen mies hän ei koettanut peittää sitä.
»Olen pahoillani», sanoi hän, »ja pyhä isä tulee olemaan pahoillaan, kun mies, jolla on noin syvä uskonnollinen tunne, tästälähin on luettava kirkon vihollisten — sen vaarallisimpien vihollisten joukkoon.»
»Kunnioittavin tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi Rossi matalalla äänellä. »Sanokaa hänelle, jos tahdotte, että nöyrä, tuntematon mies katsoo häneen mitä syvimmän rakkauden ja kunnioituksen tuntein. Sanokaa hänelle, että isätön mies tuntee samaa tunnetta häntä kohtaan, vaikka hän on niin paljoa ylempänä, kuin poika isäänsä kohtaan, jonka kättä hän kerran edes tahtoisi koskettaa. Mutta Jumala antoi minulle vapaan tahdon, enkä minä voi antaa edes pyhimmän pyhimyksen sitoa sitä.»
»Hyvästi, poikani», sanoi kardinaali. »Ajattelen teitä usein. Teidän uskonne ihmiskuntaan on kaunis, mutta te herätätte jättiläisen, ja Luoja tietää, mitä se tulee tekemään. Varokaa, varokaa!»