Kardinaali saattoi vieraansa mustalle katu-ovelle ja palasi sitten kylmien käytävien kautta pää kumarassa. Liike kadulla oli suuri ja meluava, mutta aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti.
IX.
Saavuttuaan kotiin Davido Rossi tapasi apulaistoimittajansa odottamassa huolestuneen näköisenä.
Toimistosta kuului pahoja uutisia. Poliisi oli ottanut Koiton aamupainoksen takavarikkoon sen kirjoituksen johdosta, joka kosketteli kuninkaan puhetta ja kulkua. Näytenumero painoksesta oli edellisenä iltana lähetetty Procuratore del Re'lle, mutta tänä aamuna kello 11 kaikki myymättömät kappaleet oli otettu sanomalehtimyyjiltä. Lehden omistajat olivat suuttuneet toimittajaan ja tahtoivat tavata häntä heti.
»Sanokaa heille, että olen toimistossa kello neljä, kuten tavallista», sanoi Rossi ja istuutui kirjoittamaan kirjettä.
Se kirje oli Romalle. Samana hetkenä, jona hän tarttui kynään kirjoittaakseen tuota kirjettä, koko ilma tuntui olevan täynnä suloista naisen läsnäoloa, joka poisti kaiken muun. Hän tunsi puhuvansa Romalle. Roma oli hänen vieressään. Hän kuuli Roman vienot vastaukset.
»Jos olisi mahdollista tehdä vielä katkerammiksi ne tunteet, joita tunsin, kun uhrasin kaikki toiveeni velvollisuudelleni, niin Teidän kirjeenne olisi liian vaikea kestää. Se este, josta puhutte, ei ole minun pääesteeni, mutta sekin on todellinen este, jota Teidän suloinen, hellä naisellisuutenne ei voi poistaa. Minua huolestuttaa eniten tuo ääretön ero miehen ottamisen ja naisen antamisen välillä. Suurenmoinen rakkaus, jolla nainen on valmis liittämään kohtalonsa miehen kohtaloon, saattaa minut vielä selvemmin tuntemaan, kuinka itsekäs mies on, jos hän vastaanottaa noin suuren lahjan.
Minussa tuollainen itsekkyys, jos alistuisin siihen, olisi vielä suurempi kuin kenessäkään muussa, ja kaikista miehistä, jotka ovat uhranneet naisen oman elämänsä hyväksi, minä olisin rikoksellisin enkä millään tavoin puolustettavissa. Minun rakas tyttöni, lemmittyni, on jalosukuinen ja elää rikkaudessa ja loistossa, kun taasen minä olen köyhä — köyhä omasta tahdostani ja siitä syystä ikuisesti köyhä, ilman isää ja äitiä, kasvatettu löytölapsena ja ilman nimeäkin, jota uskaltaisin omakseni sanoa.
En valita sitä, ja tähän saakka olen muistellut sitä ilomielin, vaikka se joskus on tuottanut tuskaakin. Se oli kutsumukseni valtakirja, Jumalan tahdon todistus, joka erottaa minut kaikista maallisista siteistä työhön maailman hyväksi. Kymmenen vuotta olen ollut siinä työssä, jonka luonto itse on minulle määrännyt. Ja mikä on seuraus? Minä olen kurja hylkiö, jonka täytyy olla valmis kestämään mitä vaaroja tahansa sen työn tähden, jonka hän on ottanut tehdäkseen — ilman ystäviä, ilman sukua, ilman rakkautta, ilman iloa ja yksin.
Entä sitten? Voiko sellainen mies pyytää hänen kaltaistaan naista omaan elämänpiiriinsä, vaihtamaan rikkautensa miehen köyhyyteen, mukavuutensa miehen kärsimyksiin? Ei!