»Tulkaa Koiton toimistoon huomenna kello neljä iltapäivällä», vastasi hän ja läksi sitten kotiin.
Astuessaan sivukadulle hän näki vilahdukselta vaunujen, joiden ajurilla oli punainen livrea, ajavan piazzan yli, mutta Davido Rossi kulki pää kumarassa eteenpäin.
XI.
Posti oli tuonut Rossille kirjeen Romalta.
»Rakas, rakas ystävä! — Kaikki on lopussa! En välitä hänestä enää! En välitä hänestä enää! Tuo tuntematon ja näkymätön neitonen, joka on tuleva sisarekseni, tai oikeammin, joka ei ole tuleva ja jonka ei pidä tulla sisarekseni, ei ansaitse ajatustakaan. Te sanoitte, että hän on hyvä ja uljas ja jalomielinen, mutta kumminkin uskottelette minulle, että hän rakastaa rikkautta ja mukavuutta ja loistoa ja että hän ei voisi niistä luopua edes suloisimman seikan tähden, mikä ikinä voi tulla naisen elämään. Onpas hän koko olento! Millaiseksi hän vaimoa ajattelee? Se on kai lelliteltävä leikkikalu, nukke, joka on sievästi puettava ja jota on polvella kiikuteltava! Koska hän on sellainen nainen, niin kyllä tiedän, miksi häntä nimitän. Tuo sana on kieleni kärjessä ja sormeni päässä ja kynäni terässä, ja minun tekisi hirveästi mieli kirjoittaa se, mutta en kaiketi uskalla. Mutta älkää ikinä enää puhuko minulle semmoisen naisen uljuudesta.
Minä sanon uljaaksi sellaista naista, joka on miehensä ystävä, ja jos hän ymmärtää mitä on olla miehen ystävä sanan täydessä merkityksessä, niin hän ei pelkää uhrauksia, eikä mitään luokkaerotuksia ole olemassa heidän välillään. Vaimon ylpeys kuoli samalla hetkellä kuin rakkaus leimahti hänen katseessaan, ja jos ihmiset puhuvat hänelle rakastetun miehen köyhyydestä tai halvasta suvusta, niin hän vastaa nauraen: 'Totta on, että hän on köyhä, mutta sitä suurempi kunnia hänelle, että vaikka hän oli köyhäinkodin poika ja ilman isän ja äidin turvaa, hän nyt on suuri mies, ja minä olen ylpeä hänestä, eikä kaiken maailman rikkaudet voi minua erottaa hänestä.'
Oh, kuinka minä toivoisin, että osaisin puhua tuolle naiselle. Olin kai ajatellut häntä hyvin paljon eilisiltana, sen jälkeen kun kirjeenne tuli, sillä aamupuoleen yötä heräsin ja näin sitten suloisen unen. Olin olevinani hovitanssiaisissa Kvirinaalissa ja olin komeammin puettu ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Ja nuo hyvät, kunniamerkeillä koristetut ihmiset olivat hyvää minulle, ja minä tanssin tanssimistani kirkkaassa valossa, mutta koko ajan sydämeni oli poissa pimeässä erään luona, joka ei voinut olla tanssisalissa, ja kun minä pääsin pakenemaan, juoksin hänen luokseen, ja hän tuli luokseni, sulki minut syliinsä ja suuteli minua, ja minä sanoin: 'Ota minut, puserra minut rintaasi, ole mies, pidä kiinni minusta, eikä kukaan voi meitä erottaa!'»
Mutta hyvänen aika! Minä otaksun, että Teidän hieno ystävänne, joka rakastaa itseään niin paljon enemmän kuin hän rakastaa rakkautta, pitäisi minua hyvän tungettelevana ja ehkäpä huonona naisena, mutta unelmieni nainen ei välittäisi paljon siitä, ja jos te olisitte kertonut hänelle ole vanne köyhä sekä vapaaehtoisesti että välttämättömyyden pakosta, hän olisi riistänyt kaikki timanttinsa yltään heti.
Yhden seikan sanon vielä tuon olemattoman sisareni puolesta, joka ei koskaan tule olemaan sisareni. Se on, että Te petytte luullessanne hänen tyytyvän eroon, jonka syytä hän ei tiedä. On kyllä kaunista, että kiitätte hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan ja luonnollista mielen raittiuttaan, jotka muka tulevat haihduttamaan tämän ohimenevän tunteen. Mutta ehkäpä tuo tunne ei olekaan niin aivan ohimenevä. Miten hänelle silloin käy, jos Te poistutte hänen elämästään? Ettekö ole ajatellut sitä? Tietysti ette? Minä kerron Teille kuinka käy. Huntu! Ajatelkaapa sitä! Kuolema, joka ei ole kuolema, mutta julmempi sitä. Sillä ei ole kuoleman rauhaa eikä välttämättömyyttä eikä sovitusta. Tyttö rakastaa miestä, mutta saa ajatella häntä kuin kuollutta ja ehkä itkeä hiukan hänen tähtensä, koska musta varjo on tullut heidän väliinsä ja kaikki on murtunut. Ja mies rakastaa tyttöä ja itkee sydämessään, ja nuo kyyneleet polttavat häntä kuin palava tuli.
Ei, ei, ei! Sisar-parkani! Älkää olko niin julma hänelle! Täällä pimeydessä melkein voin uskotella, että hän on minä ja minä olen hän. Se on kovin itserakasta, eikö niin? Mutta sanoinhan, että olen Eevan tytär. Joka tapauksessa olen taistellut kovasti hänen puolestaan ja voittanut Teidät täydellisesti. Nyt en enää sano: 'Tahdotteko mennä hänen luokseen?' Te tahdotte — minä tiedän, että menette.