Nuori roomalainen hymyili, kumarsi ja levitti kätensä aivan kuin hän olisi soittanut näkymätöntä soittokonetta.
»Miksi pääministeri nimitti sen tai sen? — Donna Roma! — Miksi hän pani viralta pois sen tai sen! — Donna Roma! — Mikä seikka aiheutti kansalle sen tai sen? — Donna Roma! — Kuka hankki nuo arvonimet, kunniamerkit, kunnianosoitukset? — Donna Roma! — Kuka tyynnyttää kiukkuisia politikoitsijoita ja tekee heistä ministerien nöyrimpiä palvelijoita? — Donna Roma! — Kuka järjestää suuret armeliaisuusyhdistykset, kerää varoja ja jakaa ne? — Donna Roma! Aina ja aina vain Donna Roma!»
»Vai niin! Vai ei hamepolitikoitsijain päivät vielä ole ohi Italiassa?»
»Ohi? Ne ovat ohi vasta viimeisen tuomion tullessa. Mutta sinne on vielä pitkälti. Suloinen Donna Roma ihanuudellaan ja rakastettavain silmiensä lemmen hohteella ainoastaan hurmaa suuren pääkaupungin ja —» vilkaisu verhottuun oveen — »pitää suurta ministeriä vankina.»
»Juuri niin», ja valkoinen höyhen liehui taas.
»Siitä syystä hän uskaltaa asettua tapoja vastaan, eikä kukaan uskalla moittia hänen töitään mielistelyn näyttämöllä.»
»Hän ajaa kahdella jalorotuisella hevosella joka iltapäivä Corsolla ja uhkaa ostaa automobiilin.»
»Hänellä on velkoja niin että ne voisivat painaa laivan meren pohjaan, mutta siitä huolimatta hän purjehtii elämän läpi aivan kuin hän ei ikinä olisi köyhyyttä kokenut.»
»Onko hän siis sitä kokenut?»
Verhotun oven takaa kuuluivat äänet nyt entistä kovemmin, ja nuori roomalainen veti tuolinsa lähemmäksi.