»Silmänräpäys vain, herra Rossi», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä ja vetäen Rossin koppiinsa käytävän päähän sekä piiloutuen uutimen taakse hän osoitti nuorta miestä, joka käveli rauhallisesti kadulla.
»Katsokaa tuonne. Tuolla hän on.»
»Kuka se on?»
»Salapoliisi tietysti. Hän on monta päivää seurannut teidän jälkiänne. Vanha Vampyyri väijyy teitä. Olkaa varuillanne! Parempi on luoti vapautta kuin leiviskä kultaa, eikö niin?»
Rossi epäili, että ovenvartija oli oikeassa, mutta hän koetti kumminkin vastustaa häntä. Salapoliisi — niin! Hän oli ehkä poliisipäällikön lähettämä. Sellaiset ihmiset tuhlaavat elämänsä hakiessaan rikoksia. He eivät voi mitään sille asialle. Se on luonnollinen seuraus poliisin virasta, ettei kukaan heidän mielestään ole syytön ja että he epäilevät kaikkia ihmisiä. Mutta valtiomies — ei, se on mahdotonta, se on uskomatonta.
Samana iltana vanha John tuli hakemaan apurahaansa, ja saatuaan sen hän viivähti hetkisen aivan kuin hänellä olisi ollut jotain sanottavaa. Vihdoin pelokas ääni kuiskasi:
»Pimeyden ja pimeyden summa on pimeys. Hyvä herra, voitteko säilyttää salaisuuden?»
Sitten hän kertoi, että hänen pojanpoikansa oli uuden salapoliisin palveluksessa, ja häntä oli käsketty pitämään erästä henkilöä silmällä. Hän vartioi tuota henkilöä joka päivä, ja illalla hän vei raportin itse pääministerille.
»Parempi on olla metsälintuna kuin häkkilintuna, herra», sanoi vanha mies, »ja varjelkoot kaikki pyhät teitä!»
Rossi ymmärsi vihdoinkin, mistä johtui parlamentissa tehty viittaus hänen yhteyteensä Vatikaanin kanssa. Häntä oli seurattu jesuiittain opistolle. Parooni Bonelli oli hänen oma vihollisensa samoin kuin hän oli ollut tohtori Rosellin vihollinen, ja hän käytti mitä alhaisimpia keinoja saadakseen hänet syytteenalaiseksi ja kiinni.