»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen hengen?» kysyi hän itseltään taas.
Brunolla oli kotiin tullessaan kerrottavana salaperäinen juttu. Pääministeri oli sinä päivänä käynyt Trinità dei Montilla Donna Roman ollessa poissa, ja Bruno oli kuullut hänen keskustelunsa Felicen kanssa.
»Felice», sanoi vanha Vampyyri, »sinulla ei koskaan ole ollut syytä katua, että luovuin sinun erinomaisesta työstäsi minun palveluksessani ja annoin sinut nykyiselle emännällesi?» »Ei ole, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. »Sinä olet vallan tyytyväinen saadessasi kaksi palkkaa yhden asemesta?» »Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.» »Kerro siis minulle mitä täällä on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi sinut näin.»
Rossi moitti Brunoa kuuntelemisesta, mutta hänen verensä kiehui kuumana. Paroni Bonelli oli Romankin vihollinen samoin kuin hänen isänsä vihollinen. Hän käytti Romaa aseena Rossia vastaan, ja taivas tiesi, mitä nöyryytyksiä tyttö-raukka sai kärsiä tuon miehen käsissä.
»Miksi minä koetin pelastaa hänen kurjan elämänsä?» ajatteli hän yhä uudelleen.
Seuraavana aamuna eräs parlamentinjäsen tuli Rossin luo. Se oli iso, jykevä, sydämellinen olento — eräs tohtori.
»Tämä ei käy laatuun», sanoi hän. »Te olette kalpea kuin varjo ja hermostunut kuin kissa, ja vanha Francesca sanoo, että te ette ole syönyt paljon mitään koko viikkoon. Muistakaa roomalaista sananlaskua: kaupunki nälissään, linnoitus menetetty. Ettekö ole nälissänne, sanokaa? Tietysti — sehän se juuri onkin pahinta. Kuulkaapa nyt, hyvä mies! Teidän täytyy mennä pois kaupungista. Teidän täytyy! Kautta pyhimysten teidän täytyy! Kunnon miehiä on harvassa, ja me sanomme aina Piemontissa: leikin loputtua kuningas pukeutuu säkkiin ja tuhkaan niinkuin lakeijakin. Mutta teidän leikkinne ei vielä ole lopussa, ja mitä arvelette yhden viikon viettämisestä Porto d'Anziossa?… Milloinka? Tänä päivänä heti — ensi junassa.»
Davido Rossi ymmärsi tuon kepposen heti. Hänen toverinsa koettivat saada hänet pois tieltä. He aikoivat täyttää uhkauksensa huolimatta hänen vastustuksestaan. Avoimessa parlamentissa, samalla hetkellä, jolloin ministeri polki kansan perustuslaillisia oikeuksia, he aikoivat ampua hänet. Ja miksi he eivät saisi ampua häntä? Se mies oli asettanut itsensä inhimillisten lakien ulkopuolelle. Hyvä on! Asettakoot hänet taivaallisten lakien tuomittavaksi! Se olisi anteeksi annettava murha!
Entä Davido Rossi? Hän sai vain seisoa syrjässä ja antaa asiain mennä menojaan. Kun isku annettaisiin, olisi hän kaukana, eikä kukaan kykenisi sanomaan, että hän oli sitä avustanut tai kiihoittanut Voitaisiinpa vielä näyttää toteen, että hän oli tuota ehdotusta vastustanutkin ja oli antaa ampua itsensä tuon vastustuksensa tähden. »Mutta noin paha henki tahtoo kiertää omaatuntoani», ajatteli hän ja sanoi ääneen:
»Ei, en voi lähteä Roomasta nyt. Minulla on velvollisuuteni parlamentinjäsenenä ja minun täytyy olla istunnossa ylihuomenna.»