»Minä pyydän puheenvuoroa! Minä pyydän puheenvuoroa!»
»Minä luulen, että 'jaa' on voitolla», sanoi presidentti, ja sitten syntyi hirveä melu. Vasemmisto seisoi yhtenä miehenä ja huusi protestejaan puhemiestä vastaan.
»Se on laitonta!» »Se ei merkitse mitään!» »Se on asetuksia vastaan!»
Pääministeri nousi taas, ja heti kääntyivät solvaukset häntä kohtaan.
»Petturi!» »Konna!» »Kirottu!»
Kesken tuota meteliä Roma näki selvään lehteriltään viuhtovien käsivarsien ja puhuen nyrkkien seassa revolvereita välähtävän. Kaksi vasemmiston miestä oli vetänyt esiin aseensa ja he olivat valmiit ampumaan paronia. Hänet murhattaisiin. Eikö kukaan estäisi heitä? Eikö kukaan muu kuin hän nähnyt sitä?
Roma oli noussut seisomaan ja koetti huutaa, mutta ei voinut, ja samassa jotain muuta tapahtui. Davido Rossi astui paikaltaan ja asettui suoraan paronin ja revolverimiesten väliin.
Roma huusi ja tunsi kaatuvansa. Melu tuntui hälvenevän, hänen silmänsä himmenivät, kaikki oli pimeätä ja hiljaa, hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja sitten seurasi äänettömyys.
Kun Davido Rossi keskellä kiihkeintä melua astui ministerien penkin ja ensimmäisen istumarivin väliin suojaten paronia kookkaammalla ruumiillaan, ymmärsivät hänen omat puoluelaisensa heti hänen tekonsa tarkoituksen. Tätä he eivät olleet laisinkaan ottaneet laskuihinsa — että hän estäisi pääministerin surmaamisen pakottamalla surmaamaan ensin hänet itsensä, jos salaliittolaiset tahtoivat aikeensa täyttää.
Hämmästyksissään he eivät ensin saaneet sanaakaan suustaan, ja nyt syntyi hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Mutta suurin osa oikeistoa käsitti väärin tuon Rossin tempun ja sen vaikutuksen hänen puoluelaisiinsa ja nähdessään miehen seisovan aivan lähellä ministeriä ja selin häneen, vaikka ministeri juuri tahtoi alkaa puhua, he otaksuivat heti, että tuo oli tarkoitettu, raaka loukkaus, ja yhtenä miehenä he nousivat ja huusivat loukkaajalle.