Sitten Davido Rossi kuuli naisen hameen kahinaa, ja jonkun ääni puhui tyynnyttävästi, hellästi, tuttavallisesti. Mutta hän kääntyi pois ovelta, ja tuoksu, jonka hän tunsi, seurasi häntä portaille.
Kolmannen kerroksen kirjaston ikkunasta hän katsoi alas piazzalle. Roman vaunut odottivat ovella, ja kohta Roma itse astui niihin puoleksi nojautuen paroniin, joka oli paljain päin ja hymyilevänä. Roma oli hyvin kalpea, mutta hän vastasi ministerin hymyilyyn istuessaan vaunuihinsa.
Davido Rossi olisi antanut sielunsa tuosta hymystä. Hän meni kotiin murtunein mielin.
»Mitä minä olen tehnyt?» ajatteli hän. »Minä vihaan tuota miestä, toivon hänelle kuolemaa, ja kumminkin pelastin hänet! Mikä on seuraus? Olen viskannut Roman takaisin hänen käsiinsä. Niin olen, ja minä olen ollut vilpillinen omaa sydäntäni vastaan.»
Puoli tuntia myöhemmin hän saapui Piazza Navonalle, ja polkupyörällä ajava posteljooni toi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu lyijykynällä, suurin, epävarmoin kirjaimin.
»Hyvä Herra Rossi! — Teidän kirjeenne saapui ja luettiin ja poltettiin, kuten pyysitte, vaikka minä samalla poltin käteni ja satutin myöskin sydämeni.
Epäilemättä olette menetellyt viisaasti. Te ymmärrätte paremmin kuin minä, mikä on paras meille molemmille, ja minä alistun. Mutta juuri siksi minun täytyy tavata Teidät heti. On tärkeä asia, josta tahdon puhua. Sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta puhuitte kirjeessänne — ei suoranaisesti ainakaan — eikä se myöskään ole yhteydessä Minghellin konnantöiden kanssa.
Voitte siis vastaanottaa minut huoleti. Te saatte nähdä, että olen tyyni.
Sanoinhan Teille, että ellette tule minun luokseni, täytyy minun tulla Teidän luoksenne? Odottakaa minua tänä iltana Ave Marian aikaan ja asettakaa niin, että saan tavata Teidät yksin.
Roma V.