»Onko se välttämätöntä?» kysyi Rossi.
»Se on välttämätöntä tarkoitukseni saavuttamiseksi. Älkää kysykö miksi.
Älkää kysykö mitään. Luottakaa vain minuun ja tulkaa.»
Hän puhui varmalla, nopealla äänellä, ja nostaessaan katseensa Rossi huomasi, että Roman silmäkulmat olivat jäykät, huulet puristuneet, posket hiukan punoittavat ja silmissä omituinen loiste. Rossi ei koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. »Mikä salaisuus tuossa piilee?» ajatteli hän, mutta vastasi ainoastaan:
»Hyvä. Minä tulen.»
»Siinä kaikki. Olisinhan tosin voinut kirjoittaa, mutta pelkäsin, että kieltäisitte, ja tahdoin olla varma asiastani. Hyvästi!»
Davido Rossi oli ainoastaan kumartanut Romalle tämän astuessa sisään, ja nyt Roma kääntyi mennäkseen pois antamatta kättään Rossille.
»Roma», sanoi Rossi äänellä, joka tuntui melkein tukahutetulta.
Roma seisahtui, mutta ei puhunut, ja Rossi tunsi koko ruumiinsa kuumenevan.
»Olen tyytyväinen — hyvin tyytyväinen, kun olette samaa mieltä kuin minä siitä, mistä viime kirjeessäni puhuin.»
»Viime kirjeessänne — siinäkö, jossa pyysitte minua unohtamaan teidät?»