»Niin on parempi — paljon parempi. Minä olen niitä, jotka ajattelevat, että jos toinen naimisiin aikovista» — hän puhui vaivalloisesti — »epäilee edeltäkäsin, niin on parasta, että hän vetäytyy pois, vaikkapa itse kirkonkin ovella. Se on parempi kuin lähteminen koko elinajan kestävälle matkalle epäilyttävin entein.»
»Niin, tietysti!» sanoi Roma hengittäen syvään ja kääntyen hiukan poispäin.
»Mutta älkää luulko, että minä en kärsi erotessani teistä, Roma. 'Tapahtukoon sinun tahtosi.' Ei ole aina helppo sanoa tuota. Ainakin voin rukoilla teille onnea — ja ehkä iankaikkisuudessa…»
»Mutta emmekö suostuneet, ettemme puhuisi siitä?» sanoi Roma kärsimättömästi. Sitten heidän katseensa kohtasivat hetkeksi toisensa, ja Davido Rossi ymmärsi olleensa valheellinen itseään kohtaan ja tunsi, että koko tuo puhe kieltäytymisestä oli ivaa.
»Roma», sanoi hän taas, »jos vasta tarvitsette minua, täytyy teidän kirjoittaa.»
Roman kasvot synkistyivät.
»Itsenne tähden, ymmärrättehän…»
»Oh, se ei merkitse mitään enää.»
»Mutta ihmiset loukkaavat teitä minun tähteni…»
»Entä teitä?»