Davido Rossi seisoi Roman vieressä ja tunsi hänen kätensä käsivarrellaan.
Sitten kuului fonografista selvä, kirkas ääni:
»Davido Leone — vanha ystäväsi tohtori Roselli lähettää sinulle kuolevana viimeisen tervehdyksensä…»
Käsi Rossin käsivarrella vavahti kouristuksenomaisesti, ja Roma kuiskasi.
»Odottakaa! Hetkinen vain!»
Hän katsoi ympärilleen pimeässä huoneessa aivan kuin odottaen näkevänsä hengen.
Sitten hän kumarsi päätään ja hengitti kovaa.
»Voin paremmin nyt. Jatkakaa», sanoi hän.
Suriseva ääni alkoi taas, ja hetken perästä selvä ääni jatkoi:
»Poikani, lupauksen, jonka annoin sinulle Lontoossa, täytin uskollisesti, mutta kirje, jonka sinulle kirjoitin, ei koskaan tullut käsiisi. Siinä kerroin, kuka olin ja miksi olin muuttanut nimeni. Se on liian pitkä juttu nyt, ja minun täytyy sanoa lyhyesti asiani. Minä olen Prospero Volonna. Isäni oli viimeinen tämänniminen prinssi. Paitsi viranomaisia ja heidän vakoojiaan ei kukaan Italiassa tunne minua nimellä Roselli eikä kukaan Englannissa nimellä Volonna — paitsi yksi ainoa, oma lapsiraukkani Roma.»