Pojat nauroivat vastaukseksi ja huusivat: »Hyvää yötä, tohtori!»
»Hyvää yötä, pojat! Jumalan haltuun», sanoi opettaja.
Hän oli vanhanpuoleinen, jalo-otsainen, pitkäpartainen mies. Hänen surumielisillä kasvoillaan väikkyi hieno hymy, hänen äänensä oli lempeä, käytös miellyttävä. Kun pojat olivat menneet, heitti hän olkapäilleen mustan, punaisella sisustetun päällystakin ja seurasi heitä kadulle.
Hän ei ollut astunut pitkälle lumisateessa, ennenkuin hän huomasi, että hänen leikilliset sanansa pitivät täysin paikkansa.
»Onpa tässä työtä», arveli hän itsekseen, »ei ole matkaa kuin pari askelta, ja kumminkin on vaikea löytää.»
Vihdoinkin hän löysi oikean kadunkulman, ja saavuttuaan oman asuntonsa porttikäytävään Soho Squaren varrelle hän melkein astui pienen mustan- ja valkoisenkirjavan mytyn päälle, joka oli sykkyrässä pilarin juurella.
»Poika», ajatteli tohtori, »joka makaa ulkona tällaisena yönä! Asiat ovat hullusti!» Ja hän pudisteli poikaa herättääkseen hänet.
Poika ei vastannut, vaan alkoi mutista uneliaasti: »Älkää lyökö minua, herra. Lumi siihen oli syynä. En tule enää milloinkaan liian myöhään. Yhdeksän penceä, herra, ja Jinnyä palelee niin kovasti.»
Mies seisahtui hetkeksi, mutta kääntyi sitten oveen ja soitti kiivaasti.