»Roma», alkoi Davido Rossi taas koko ruumis vavisten. »Minussa on koko ajan taistellut kaksi miestä. Toinen niistä on koettanut varjella teitä maailmaa ja itseänne vastaan, kun taas toinen… toinen on tahtonut halveksia kaikkia esteitä, polkea ne jalkoihinsa… Jos vaan tietäisin, että ymmärrätte mitä teette, käsitätte kaikki vaarat ja kohtalon, jonka suostuisitte jakamaan… mutta ei, se on mahdotonta!»
»Davido», huudahti Roma, »sinä rakastat minua! Ellet rakastaisi, tietäisin sen nyt tällä hetkellä. Mutta minä olen rohkeampi kuin sinä…»
»Anna minun mennä! En voi enää vastata itsestäni!»
»Minä olen rohkeampi kuin sinä, sillä minä olen luopunut kaikesta omaisuudestani ja ystävistäni… olen ollut epäkohtelias entisiä tuttujani kohtaan sinun tähtesi ja asettanut itseni kiusalliseen asemaan… minä naisena olen uskaltanut… mutta sinä miehenä… sinä pelkäät…. niin juuri, pelkäät… sinä olet pelkuri — juuri niin, pelkuri!… Ei, ei, ei! Mitä minä puhun?… Davido Leone!»
Ja huudahtaen rakkaudesta ja katumuksesta hän kiersi molemmat kätensä
Davido Rossin kaulaan.
Davido Rossi oli taistellut ankaraa taistelua tuskaa ja rakkautta vastaan, koettaen kestää, kunnes hänen jännittyneet hermonsa eivät voineet enää vastustaa.
»Tule minulle sitten — tule minulle», hän huusi, ja samana hetkenä, jona Roma kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, hän ojensi kätensä Romaa vastaan.
»Sinä rakastat minua?» sanoi Roma.
»Rakastan! Entä sinä?»
»Sinua rakastan, rakastan!»