»Ajattele tarkkaan», sanoi hän. »Miehen viholliset ovat armottomia. Ne voivat kiusata ja nöyryyttää sinua minun tähteni.»

»En minä pelkää», sanoi Roma, ja Rossi puristi häntä lujemmin syliinsä suudellen häntä yhä uudelleen.

He eivät puhuneet pitkään aikaan. Ei tarvittu sanoja. Davido Rossi oli voitettu, mutta kumminkin voittaja, ja Roma oli onnellinen ja rauhallinen. Pitkä taistelu oli ohi ja kaikki oli hyvin.

Davido Rossi asetti Roman istumaan tuoliin, jonka käsipuulle hän itse istui kasvot vasten Roman kasvoja ja Roman käsi hänen kaulassaan. Se oli kuin unelmaa. Roma ei voinut uskoa sitä. Davido Rossi, jota hän oli niin ihaillut, hyväili häntä. Tyttö oli kuin lapsi ilossaan, punastuen ja puoleksi peläten.

Rossi silitti hänen tukkaansa ja suuteli hänen otsaansa. Roma kohotti päätään koskettaakseen huulillaan Rossin otsaa, ja mies suuteli hänen valkoista kaulaansa.

Sitten he vaihtoivat sormuksia merkiksi ikuisesta liitostaan. Kun Davido Rossi pani sormeensa Roman timanttisormuksen, näytti hän melkein surulliselta, mutta kun Roma painoi Rossin vaatimattoman hopeasormuksen sormeensa, nosti hän ylös kätensä valoa kohti ja suuteli sitä suutelemistaan.

He alkoivat puhella hiljaa, aivan kuin joku olisi ollut kuuntelemassa. Se oli heidän sydämensä kuiskailua, sillä onnellisen lemmen enkeli ei puhu ääneen koskaan, vaan kuiskailee. Roma pyysi Davido Rossia sanomaan uudestaan, että hän rakastaa Romaa, mutta kun Rossi alkoi sitä sanoa, sulki Roma hänen suunsa suudelmilla.

He puhelivat lemmestään. Roma uskoi varmasti rakastaneensa ensin Davido Rossia, ja kun tämä sanoi aina rakastaneensa Romaa, niin tyttö väitti vastaan, että silloin Rossi ei rakasta häntä ollenkaan.

He puhuivat lemmen tuskasta. Alkaako lempi aina tuskalla? Rakkaus on kaiketi kaksoisolento, kaksi eri henkeä, jotka ovat syntyneet eri sydämissä ja itkevät, itkevät, kunnes pääsevät yhtymään. Tuo yhdistyminen on lemmen elämän alku, ja kaikki, mikä sen edellä on, on vain synnytystuskia.

Kirkonkellot alkoivat soittaa Ave Mariaa, ja he sulkivat silmänsä kuunnellakseen. He tahtoivat säilyttää muistissaan tämän hetken lempensä uudestisyntymisen hetkenä, ja siksi he istuivat käsi kädessä ja hiljaa uneksien. Mutta kellojen ääni kertoi heille tuhansia seikkoja. Yhden ääni oli kuin onnellisen lapsen, joka leikkii aamuauringon valossa. Toinen kello oli kuin kuorossa laulavan pojan sävel, joka kohoaa kohti taivaan-porttia. Kolmas kello oli kuin tyttösen ääni, joka heläjää vihreällä niityllä, missä kukkaset ja ruoho tuoksuvat. Neljäs oli kuin merimiehen ääni aurinkoisen meren rannalla. Ja Pietarin kirkon iso kello kaikui kuin itse meri kertoen rakastavista olennoista, jotka ovat hukkuneet sen syvyyteen. Mutta kaikki Rooman kellot soittivat ainoastaan heille, ja Ave Maria oli heidän omansa.