Silloin tyttö nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä, kun taas Giuseppe kantoi sauvaansa, ja hetken ajan molemmat olivat tyytyväisiä. Mutta kun he saapuivat Via Tritonelle, huusi joku: »Halloo, tuolla tulee pyhä lapsukainen», ja silloin Giuseppe taas tunsi arvonsa loukatuksi ja tahtoi maahan.
Ukkonen alkoi jyristä ja hiukan salamoikin. Silloin Giuseppe puristautui lähemmäksi tyttöä.
»Pelkäätkö sinä salamoita, Giuseppe?» kysyi tyttö.
Ei, ei hän pelännyt. Hän näki usein salamoita kotona mennessään levolle. Hänen äitinsä piti aina silloin häntä kädestä ja peitti hänen päänsä, ja se oli niin hauskaa.
Tyttö tarttui taas pieneen, lihavaan käteen, ja pikku jalat tallustelivat eteenpäin.
Turhaan koeteltuaan ryöstää pienen suukon, kun pyöreä pää katosi aivan hatun sisään, tyttö jätti pikku pojan Via due Macellille kirkkaan sähkölampun viereen, joka riippui varietee-kahvilan ovella.
Giuseppe tiesi nyt olevansa lähellä Donna Roman asuntoa ja rupesi miettimään mitä hän tekisi saavuttuaan sinne. Jos se suuri ovenvartija koettaa estää häntä, tuli hänen sanoa: »Minä olen pieni roomalainen poika», ja silloin miehen oli päästettävä hänet menemään ylös. Sitten hänen piti vartioida eteistä, ja silloin kun hänen ei tarvinnut avata ovea, hän aikoi leikkiä koiran kanssa ja joskus Donna Roman kanssa.
Ollen käytännöllinen mies hän ajatteli palkkaansa. Saisikohan hän kymmenen penniä viikossa vai kaksikymmentä? Kyllä kai hän saisi kaksikymmentä. Miehet eivät tee palkatonta työtä näihin aikoihin. Niin oli isä sanonut.
Sitten hän muisti äitiään, ja pikku huuli venyi pitkäksi. Mutta hän hymyili taas ajatellessaan, että tietysti äiti tuli joka ilta viemään hänet levolle, kuten ennenkin. »Hyvää yötä, äiti, huomiseen asti», hän sanoi aina, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli aamu.
Häntä alkoi nukuttaa nyt, ja silmät tuskin pysyivät auki enää. Mutta nyt hän oli jo Piazza di Spagnalla, ja pikku jalat alkoivat kiivetä ylös lumisia portaita.