»Jumalan tähden, Roma!»
»Lupaa minulle!» huusi Roma säälittävän rukoilevasti.
»Minä lupaan!» sanoi Davido Rossi. »Ja sinä?»
»Minä lupaan myöskin — minä lupaan, että koko elinaikani, käyköönpä minulle kuinka tahansa… niin, en voi muuta… rakastan sinua viimeiseen hengenvetoon asti.»
Roma sanoi tämän kiihkeällä äänellä, veti alas Rossin pään ja suuteli häntä.
»Se on meidän avioliittomme, Rossi. Toiset menevät naimisiin kirkossa, käsi kädessä ja sormukset sormessa. Me menemme naimisiin hengessämme ja sielussamme.»
Pitkä aika kului, jolloin he eivät puhuneet. Heittovalo välähti heihin tuontuostakin kuin yliluonnollinen silmä, ja silloin Rossi aina katsoi Romaan omituisin rakkauden ja säälin ilmein.
Roma leikkasi kiharan tukastaan, sitoi sen nauhalla ja pani sen Rossin taskuun hänen kellonsa viereen. Sitten hän kuivasi silmänsä nenäliinallaan ja pani sen Rossin poveen.
Yö kului eikä kuulunut muuta kuin kellojen lyönti ulkona. Vihdoin alkoi hiljaisuuden läpi kuulua etäistä kolinaa kaduilta.
»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi Roma, ja kun heittovalo seuraavan kerran valaisi heitä, katsoi hän Rossiin vakavasti aivan kuin painaakseen mieleensä viimeisen muiston hänen kasveistaan.